Aika vilkaista olan taa – 6 asiaa, joissa olen kehittynyt matkalla mielenrauhaan

Mitä minulle oikein on tapahtunut? Kuka minä nykyään olen? En ainakaan se sama henkilö, jonka tapasit muutama vuosi tai edes muutama kuukausi sitten. On ihana tehdä mahtavia havaintoja itsestä, siitä kuinka älyttömän paljon on kehittynyt ihmisenä päivä päivältä.

Tässä kuusi asiaa, joissa huomaan kehittyneeni:

  1. Uskallan hymyillä ja minulla on nykyään hyvä fiilis – ilo on saapunut elämääni

Koko ajan vain useammin ja useammin, elän elämääni onnellisemmin. Aiemmin hyvä fiilis tuli vain jostain ulkoisesta tapahtumasta – fiilis leijumisesta ja elämän luistamisesta. Nykyään siihen pystyy jo itse vaikuttamaan. Kaivamaan sen hyvän fiiliksen itsestään. Ja toki myös ulkoiset asiat nostattavat fiilistä herkemmin kuin aiemmin. Ympäristön ihastelu mm. on aivan mahtavaa ja saa hyvälle tuulelle! Ilo tosiaan on saapunut elämääni aitona, koen syvää onnellisuutta ja iloa sisimmässäni. Aina ajoittain. Toki huonoja päiviä ja hetkiä on kaikilla, ei niistä pääse mihinkään, mutta elämänasenteeni on kääntynyt positiivisemmaksi kaiken kaikkiaan.

Onnellisuus, ilo ja nauru – mitä parasta lääkettä mihin tahansa vaivaan!

 

  1. Uskallan tulla nähdyksi ja kuulluksi

Ai että, tämän kanssa olen tehnyt Jenniemilian valmennuksessa töitä! Ymmärsin tosiaankin keväällä, että MINÄ ITSE estän näkyväksi ja kuulluksi tulemisen. Minä itse jätän itseni ulkopuoliseksi. Ja tämä siis tarkoittaa sitä, että olen näin KOKENUT, eli sehän ei välttämättä ole ollut millään muotoa TOTTA. Mutta ymmärrettyäni, että ensinnäkin A. Koen jääväni usein ulkopuoliseksi ja en tule kuulluksi tai nähdyksi ja toisekseen B. Itse aiheutan tämän ja kolmannekseen C. Se ei ole todellisuus, vaan mielikuva, jonka olen luonut, olen tästä voinut vapautua. Olen voinut alkaa työstää tätä harhaa, joka mielessäni on ollut. Näin itsessäni tämän ja vasta sitä kautta siitä voin vapautua. Nyt todellakin kykenen jo vaikuttamaan olotiloihini ja ajatuksiini niissä hetkissä, joissa aiemmin olisin kokenut ulkopuolisuutta tai ”näkymättömyyttä”. Yksinkertainen lause mielessäni ”Minulla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kuulua joukkoon” poistavat saman tien painolastin harteiltani, jännittyneisyyden kehostani ja jähmettymisen mielestäni.

 

  1. Uskallan ottaa kontakteja ihmisiin ja olen vapautunut ”jäätymisefektistäni”

Aiemmin tosiaan koin valtavaa pelkoa ennen tilanteita, joissa minun olisi pitänyt ottaa jokin kontakti ihmiseen, ketä en tuntenut. Syke nousee, kroppa jähmettyy ja pakokauhu iskee. Enkä saa sanaa suustani ja tilanne menee ohitseni. Jäädyn tilanteeseen täysin. Niinä hetkinä tunnen totaalisen tyhjyyden. Kun mielessä ei vilahda pienintäkään ajatusta. En keksi sanaakaan sanottavaksi. Vaikka kuinka haluaisin. Haluaisin olla sosiaalinen, ystävällinen, ulospäinsuuntautunut ja viehättävä. Mutta siinä vaan istun seinäruusuna, hiljaa, jäykkänä ja kauhu mielessäni. Yläasteella muistan oppitunneilla, että minun oli aivan pakko toistaa opettajan kysymään asiaan vastaus älyttömän monta kertaa mielessäni, minun tuli olla 100% varma vastauksen oikeellisuudesta ja vasta sen jälkeen saatoin uskaltaa viitata. Useimmiten tässä kohtaa joku muu oli jo vastannut kysymykseen. Ja joka kerta koin tuon saman ahdistuneisuuden itsessäni. Samoin vielä vuosi sitten minun piti ennen jokaista puhelinsoittoa tuntemattomalle henkilölle miettiä päässäni, kuinka aloitan puhelun ja esitän asiani. Usein tein tämän kirjallisena, koska tiesin jännittäväni tätä kontaktin ottoa valtavasti. Jo se, että sain näppäiltyä numeron ja soitettua, oli iso ponnistus. Ja sen tuuttaamisen kuuntelu, se vasta olikin hirveää. Nyt tuntuu hirveältä edes ajatella tuota, valtavaa pelkoa mikä minussa oli. Pelkoa ihmisiä kohtaan.

Perjantaina tein jätti-ison loikan tämän pelon voittamisessa. Menin juttelemaan Jutta Gustafsbergille ja Juha Rouviselle. He olivat pitämässä kaksi luentoa Jumbossa hyvinvointipäivillä. Minulla vain oli tarve käydä juttelemassa. Aiemmin en olisi ikäpäivänä pystynyt menemään juttelemaan ihmiselle, joka ei tunne minua. Mitä ihmettä sellaiselle ihmiselle pitää sanoa? Jos joku olisi vuorosanat antanut, kyllä silloin olisin homman hoitanut. Mutta että itse – ilman sen kummempaa ”asiaa”, menisin juttelemaan jollekin – NO WAY! Mutta kaksi päivää sitten, todellakin tein tuon ensimmäistä kertaa. Ja vitsit miten hyvältä se tuntui. Toki myös jännittävältä, mutta hauskasti heidän luennollaan puhuttiin läsnäolosta ja hengityksestä väylänä siihen. Hyvä muistutus – siinä sitten hengittelin ja rauhoitin mieleni – aika monta kertaa – ja päätin mennä vaikka väkisin. En enää peräänny. Siinä tilanteessa, heidän kanssaan jutellessa ymmärsin taas, kuinka pitkälle todella olen tullut.

 

  1. Olen lopettanut murehtimisen – luotan elämään ja ajatuksen voimaan

Tämä on niin iso asia, että ei mitään rajaa! Ja saan tästä vahvistusta koko ajan. Nykyään pyrin koko ajan entistä vahvemmin näkemään asiat, toteamaan ne ja sen jälkeen antamaan olla. En enää jää vellomaan johonkin, esimerkiksi käytännön ongelmaan, vaan kohautan olkiani niille ja luotan, että homma kyllä ratkeaa. Tästä on lukuisia esimerkkejä, kuten viimeisimpänä, kuulin tällä viikolla, että jään viikoksi ilman autoa, kun mies lähteekin sillä reissuun. Ensireaktioni oli kauhistus, millä nyt kuljen mm. tallille! Ja joudun menemään junalla töihin koko viikon, sehän maksaakin ihan älyttömästi! Aiemminhan kuljin toki aina töihin junalla, mutta nyt olen tottunut aamun autokyyteihin. Joten se siitä, sitten mennään junalla, eikä siinä mitään. Mutta se tallille meno, kuinka nyt menisin sinne sunnuntaina, kun olin luvannut. Hetken pohdittuani – noh, juna + pyörä yhdistelmä ei varmasti ole huono ratkaisu. Annoin asian olla ja jätin elämälle tilaa hoitaa asian. Ja kas kummaa, äsken kuulin, että saan miehen reissukaverin auton viikoksi tähän käyttööni. Eli ihan turhaa olisin viikon tätäkin asiaa murehtinut.

Aiemmin murehdin aina ja kaikesta. Voi jestas, olin oikein mestari! Pienestä asti muistan murehtineeni etukäteen jo veljenikin puolesta kaikki asiat… Mutta nyt huomaan ajattelevani vain, että kyllä kaikki järjestyy parhain päin. Tähän on auttanut lause ”Olen jokainen hetki juuri siinä missä minun kuuluu olla ja koen juuri niitä asioita, joita minun kuuluukin kokea”. Sain tähän inspiraation ja voiman ihastuttavasta Ilon voima -blogista, jossa sanottiin näin:

”Ei ole hiekanjyvää, joka ei ole oikeassa kohdassa tässä maailmassa. Jokainen tapahtuma, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin laajemmaltikin on juuri paikallaan. Ei ole virheaskelia. On vain oppiläksyjä, jotka toistuvat uudelleen ja uudelleen, kunnes niille avaa silmänsä ja tosiaan ottaa opiksi, aivan kuten läksyistä kuuluukin.”

Tuo kolahti silloin ja kovaa. Siitä asti olen toistellut tuota lausetta aina, kun mieleeni tulee jotain negatiivisuuksia nykyhetkestä. Alan murehtimaan jotain tai voivottelen jotakin tilannetta.

Ajatuksen voima on ihana asia. Mitä enemmän sitä alkaa käyttämään, sitä enemmän sen voiman huomaa kasvavan. Tämä toteutetaan siis niin, että ajatuksissaan kuvittelee tai sanoo jopa ääneen sen asian, jonka toivoo tapahtuvan. Elää ajatuksensa todeksi. Lähettää elämälle ja maailmankaikkeudelle toiveensa ja on valmis vastaanottamaan sen. En mm. ole myöhästynyt junasta enää kertaakaan sen jälkeen, kun lopetin sen pelkäämisen. Mielessäni jo näin juostessani asemalle, että taas myöhästyn, ja usein niin kävikin. Mutta kun käänsin ajatukseni niin, että minä ehdin juuri sopivasti siihen junaan, olen aina ehtinyt. Vaikka välillä aika on todella ollut minua vastaan, olen pysynyt rauhallisena ja todennut, että se juna on vaikka myöhässä, mutta ehdin siihen kyllä. Ja totta tosiaan se toimii. Olen elänyt tämän todeksi elämässäni ja todennut sen todeksi elämässäni. Ajatuksen voima toimii, se on vain itsestä kiinni, uskotko siihen?

 

  1. Olen vihdoin spontaanimpi ja vapautuneempi

Niin, tosiaan. Mieheltäni kysäisin, että miten olen muuttunut hänen mielestään. Totesi, että enää kaiken ei aina tarvitse mennä oppikirjan mukaan ja heittäydyn enemmän kuin aiemminkin. Aiemmin tuli kiukku heti, jos asiat ei mennyt kuin olin suunnitellut. Ja niitä suunnitelmia todellakin riitti. Kaikki piti olla aikataulutettu, tai sitten olin aikatauluttanut sen hetken, jota ei oltu aikataulutettu. Ja sitten oli tosiaan pyörremyrsky talossa tai autossa, mikäli asia ei mennytkään niin, kuten murehtimiseen tottuneessa mielessäni olin kuvitellut. Yritin ennustaa tulevaa, kontrolloida elämää, mutta eihän siitä sitten mitään tullut koskaan. Olin spontaani vain silloin kuin se minulle sopi.

Ja tuo ihana vapautuneisuus. Tämä liittyy vahvasti tuohon toiseen kohtaan ja jäätymisten vähenemiseen. Jenniemilian avulla ymmärsin, että avain sosiaalisissa tilanteissa on kääntää katse muiden sijasta itseen – ihmetellä omaa olotilaa ja ottaa yhteys omaan kehoon. Nähdä, että tässä minä olen ja sanoa itselleen, ettei ole mitään hätää. Se on ollut avain vihdoin vapautuneisuuteeni. Ja toivon tämän kehittyvän entisestään, alkumetreillä vasta ollaan. Mutta on ollut aivan maagista vihdoin löytää se avain tähän elämääni rajoittaneeseen asiaan. Ja jälleen kerran, se avain oli minussa itsessäni ja lukko sisimmässäni, ei kenelläkään muulla!

Spontaanius ja vapautuneisuus eivät ole minulle itsestäänselvyyksiä, mutta molemmat ovat toteutuessaan äärettömän voimaannuttavia kokemuksia

 

  1. Suorittajan hautajaiset alkaa lähestyä – tervetuloa elämääni sallivuus!

Voi että – tämänkin kohdalla voin todeta, että vihdoin! Olen suorittanut kaikkea ja koko elämääni aina näihin päiviin asti. Jopa niin paljon, että en osannut luetella, miten elämääni suoritan. Mitä se suorittaminen tarkoittaa juuri minun elämässäni? Minulle se tarkoitti joka ikistä ”Minun pitää…” alkavaa lausetta, jonka suustani päästin tai mielessäni lausuin. Ihan joka ikistä. Ja kuinka paljon niitä olikaan! Voi jestas. Minun pitää laittaa ruokaa, minun pitää siivota ja pitää koti siistinä. Minulla pitää olla talous kunnossa, en voi tuhlata mihinkään ylimääräiseen. Kaupassa pitää ostaa kilohinnaltaan kaikkein halvinta tavaraa, mitään ei voi heittää pois ja sovittuun tapaamiseen pitää mennä. AI ETTÄ MIKSI? Voi että mikä taakka minulta putosi, kun oivalsin tämänkin asian. Viime aikoina olen kyseenalaistanut joka ikisen PITÄÄ ja PITÄISI -lauseen, joka mielessäni liikkuu tai jonka sanon ääneen. Pohdin todella, miksi joku asia pitäisi suorittaa? Koska aina on toinen vaihtoehto – ihan aina. Olenkin sydämessäni pohtinut tätä asiaa, enkä ole vielä keksinyt yhtä ainutta asiaa, joka oikeasti pitäisi tehdä. Jos en HALUA laittaa ruokaa, voin tilata sitä. Jos en halua siivota, voin elää vielä viikon sotkuisessa kodissa tai tilata siivoojan. Haluan pitää talouteni kunnossa, enkä elää yli varojeni. Kaupassa voin silloin tällöin ostaa jotain, mitä satun haluamaan, vaikka se olisi kalliimpaa. Tai pitäytyä siinä halvemmassa, mutta silloin se on minun valintani. Ja miksi ihmeessä menisin johonkin tapaamiseen, jos en oikeasti halua? Sehän on pahimmillaan itsensä ja sen toisen huijaamista, elämistä omaa hyvinvointiaan vastaan.

 

Viime viikkoina olen tosiaan ymmärtänyt ihan älyttömän paljon asioita ja kokenut valtavaa helpotusta arjessani. Alan vihdoin vapautua peloistani, joita en aiemmin ole edes nähnyt. Olen kaikesta tästä ihan älyttömän onnellinen ja iloinen – luon elämääni positiivisuuden ilmapiiriä, jossa minulla on helppo olla. Olen tasapainoisempi ja tyytyväisempi kuin koskaan. Juuri tänään, enkä sitten kun. Minulla on haaveita, mutta se ei estä onnellisuuden ja rakkauden virrassa olemista juuri nyt, tässä hetkessä ♥

 

Mitä suurimmalla rakkaudella,
Minna

PS. Muistathan jakaa juttujamme somessa, tykkäillä ja kommentoida sekä suositella kaverille – teet meille ison palveluksen! 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

2 kommenttia

  1. MINNA kulta kyllä Sinun kirjoituksesi on antanut minullekkin ajateltavaa,kuten juttelimme ,niintiedät että olen jo vanhuuttani löysännytomia kiireitäni. jatkan pikkuhiljaa KIITOS sinulle ja äidillesi.MUMMU

    1. Voi mummu rakas – kiitos. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä, JUURI NYT on aina oikea hetki!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *