Ajatuksia puun juurelta

Huomaan vavahtavani ihmisiä.
Kun suljen silmäni, kaikki raukeaa ja en enää pelkää mitään.

Mutta kun avaan silmäni ja katselen, nousee kauhu ihmisiä kohtaan. En tiedä, mitä se on tai pysty sitä tunnistamaan, mutta hätätila iskee aina ensimmäisenä – se on syvältä nouseva hätähuuto.

Kuvitellessani itseni kävelemässä ihmisten ilmoilla, näen aran ja ujon tytön, joka pelkää. Haluaisin kuulua joukkoon, mutta miten? Tuntemattomat ihmiset ja ihmisjoukot saavat ihokarvani pystyyn, hengityksen salpautumaan ja rentouteni katoamaan.

Ihan kuin minulla ei olisi oikeus olla minä. Oikeus olla täällä. Oikeus nauttia kaupungin ja maailman antimista kuten muilla. Ihan kuin tarvitsisin erikseen luvan käyttää näitä etuoikeuksia. 

Minulla ei ole oikeus olla minä. Ei oikeutta olla täällä eikä oikeutta kuulua joukkoon. Joku syvä tiedostamaton osa minua sanoo sitä koko ajan. Syvälle piirtynyt uskomus. Ei minulle. Ei koskaan minulle.

Ulkopuolinen. Rangaistu. Haavoitettu. Eikä mikään riitä paikkaamaan sitä haavaa ja virhettä joka minussa on, että kelpaisin tähän yhteiskuntaan. Että kelpaisin muiden joukkoon. Että voisin olla tasavertainen.

Siispä olen tyttö, joka elää mielikuvamaailmassa. Silmät kiinni kukaan ei voi minua loukata tai satuttaa. Kun ummistan silmät, minulla ei ole hätää. Vain silloin olen oikeasti vapaa. Vapaa tekemään mitä vaan.

 

Arka. Lasinen. Rikkoutuva. Haavoittuva. Tehdä siitä voimavara. Nousta sen kaiken kanssa esiin. Kauniina. Säteilevänä. Lempeänä ja sensuellina. Herkkänä, pehmeänä.
Säteilevänä.

 

Sen aion tehdä. Sen minä vielä teen. 

Ajatuksia metsässä, puun juurella. 

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *