Anna ihmissuhteidesi loistaa – opi puhumaan ja kuuntelemaan

Jokainen kykenee kuvittelemaan, millainen olisi täydellinen parisuhde. Ja suurin osa näin varmasti tekeekin usein. Kuvittelet mielessäsi täydellistä puolisoa ja synkistyneenä tuijotat omaa suhdettasi, kun todellisuus ei vastaakaan kuvitelmia. Mutta mitä jos väittäisinkin, että sinulla on kaikki avaimet tehdä suhteestasi täydellinen?

Jokainen ihminen, jonka kohtaamme elämämme aikana, on lähetetty meille opettamaan jotakin. Se kaikista ärsyttävinkin ihminen on siis tarkoituksella elämässäsi, jotta oppisit jotakin uutta. Näin myös meidän puolisomme ovat elämässämme opettamassa meille joka päivä jotakin itsestämme. Toinen ihminen kun on täydellinen peili meidän omalle käytöksellemme. Jos et vielä usko tätä, kokeile. Jos hymyilet ja olet pitkäjänteisen ystävällinen, ei toinen kauaa jaksa olla kiukkuinen. Ja sen sijaan, jos kiukuttelet, saat myös toisen ärsyyntymään.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Oikein ärsyttävän paikkaansa pitävä sanonta. Itse olen joutunut tätä opettelemaan kantapään kautta. Olen ollut pienen ikäni aika suorasukainen ja töksäyttelevä, en ole suostunut vastaanottamaan yhtään kettuilua lyömättä sanallisesti kovempaa takaisin. Lempeys ei ole ollut minua kuvaava sana. Varsinkaan lähipiirissäni. Kuori on ollut niin hemmetin kova ja itsetunto totaalisen huono, että täydellisyyden tavoittelulla olen tiedostamattani hakenut hyväksyntää. ”Kukaanhan ei kävele ylitseni”. ”Kukaanhan ei minua pilkkaa”. Koulukiusaamisen jättämiä arpia, ainakin osittain.

Olen siis ollut joillekin ihmisille elämäni aikana todella vittumainen. Ja ihan tahattomasti. Äitini esimerkiksi on tästä kärsinyt paljon. Samoin puolisoni. Läheisille ihmisille kun on voinut ivailla hurtin huumorin kautta vapaasti. Purkaa omaa pahaa oloa. Tiedostamattaan.

 

Tarina ilkeästä nuoresta naisesta

Vasta viimeisen vuoden aikana kun olen alkanut kulkea kohti henkistä tasapainoa ja omaa hyvinvointia, olen todella havahtunut tähän. Minä olen ilkeä. En kaikille, mutta yksikin ihminen on liikaa. Pahiten tästä ovat kärsineet perheeni ja puolisoni. Se on todella rankkaa tajuta. Koko pienen ikäni olen aina vain loukkaantunut syvästi, jos minua on toruttu ilkeilystäni. Yleensä äitin toimesta. En ole ollut valmis ottamaan palautetta vastaan. Olen vain keksinyt mielessäni tuhat ja yksi puolustelua. Eihän minussa ole vikaa. Äiti on herkkis ja enhän mä muille ole ilkeä. ”Sä kuvittelet vaan.” Anteeksi pyytäminen on ollut mahdotonta. En tiedä mistä kovuuteni ja ilkeilyni on lähtenyt, mutta läsnä se on ollut kauan.

Nykyisessä parisuhteessani olen kuitenkin saanut osakseni niin lempeää, hellää ja loputtoman rakkaudellista ja hyväksyvää kohtelua, että olen vihdoin alkanut nähdä ja ennen kaikkea hyväksyä tämän oman puutteeni. Aina ennen olin vain sysännyt koko aiheen pois tiedostamattomiin. Kieltänyt sen olemassa olon.

En tarkkaan muista milloin tämä tapahtui, mutta muistan yhden kerran, ja todellakin sen harvan kerran, jolloin lehmänhermoinen mieheni sanoikin minulle ilkeästä äänensävystäni tai kommentistani. Sinä iltana tuo kommentti kolahti ja kovaa, menin aivan lukkoon. Koska en ollut tällaista häneltä koskaan saanut. Tai oikeammin – koska en ollut tällaista koskaan aidosti vastaanottanut. Ensin mielessäni aktivoitui tuttu puolustusmekanismini – ”kuinka tuo kehtaa kommentoida minulle noin”. En kuitenkaan sanonut mitään. En saanut sanottua mitään. Koska syvällä sisimmässäni tiesin, että hän oli oikeassa, vaikka mieleni huusi kuin syötävä ihan päinvastaista. Olin ollut ilkeä. Mutta koska en ollut tällaiseen kommentointiin häneltä tottunut, menin tilanteesta aivan lukkoon. Olin hiljaa, ahdistettuna nurkkaan, valtava paha olo ja suuttumus sisimmässäni. Hetken päästä lähdin pois. Nielin kiukkuani – olin aivan pöyristynyt.

Oli ilta ja olin menossa suihkuun. Siellä yksin ollessani se sitten iski – itku, huuto ja itsesyytökset, järkyttävä paha olo. ”Olen ihan hirveä.” Rakastan tuota miestä yli kaiken ja kohtelen häntä silti ilkeästi. Tavalla, jota en käytä muita kohtaan. Siinä sitten olin, istuin suihkun lattialla lyötynä ja palasina, kuin ensimmäistä kertaa silmäni olisi avattu ja olisin nähnyt demonin itsessäni.

Keräiltyäni itseni suihkun lattialta, kävelin takaisin olohuoneeseen märkänä, itkien ja kertoen miehelleni, että olen ihan hirveä. Siitä lähti suunta parempaan. Silmäni lyötiin auki. Minulle oli lähetetty tämä mies opettamaan tämäkin asia.


 

Minä 3 vuotta sitten – vielä raakileena, kuorena ja pelokkaana.

Teen edelleen töitä jatkuvasti töitä voittaakseni tämän hyökkäävän ja ilkeän puoleni minussa läheisiäni kohtaan. Nyt kuitenkin jo huomaan käytökseni, enkä enää ummista silmiäni siltä. Seuraava vaihe on onneksi jo alkaa huomata sanomiset ja äänenpainot ennen kuin ne pääsee suustani. Tällä hetkellä saatan sanoa jotain vähän turhan ilkeästi, mutta usein tosiaan havahdun tähän heti, että oho. Ei taas pitänyt tulla ihan noin. Perheeni on jo onneksi huomannut muutokseni – ja miten palkitsevaa se onkaan!

Mutta miten tämä tarina liittyy tähän aiheeseen? Se on minun kasvutarinani, se on opettanut minulle kykyä kuunnella, puhua, nähdä ja ymmärtää. Mitä enemmän on valmis vastaanottamaan toisilta ihmisiltä omia puutteitaan, sitä vauhdikkaammin ihmisenä kehittyy. Mitä enemmän uskaltaa kääntää katsettaan omaan napaan, kun toinen ärsyttää, sen paremmin pystyy vapautumaan omista ongelmistaan. Mitä enemmän toinen ihminen ärsyttää, saa sinut raivon partaalle, sitä vahvemmin tuo toinen henkilö osuu heikkoon kohtaasi. Ja jokainen tällainen kohtaaminen on mahdollisuus avata omat silmät – kysyä itseltä, miksi MINÄ reagoin näin. Ja jokainen tällainen tilanne on mahdollisuus puhua ja kuulla.

Puhu ja kuuntele

Niin, kaksi meidän ihmisten perusaistia – kuulo ja ääni, jota käytämme päivittäin. Mutta näitä molempia voi käyttää myös väärin. Koska sillä, miten kuuntelee ja puhuu, on valtavan iso merkitys ihmissuhteisiimme.

”Meillä ei riidellä” sanon usein. Niin, meillä ei ole koskaan riidelty, koska ei ole tarvinnut. Ja varsinkaan meillä ei ole huudettu. Koska olemme mieheni kanssa jakaneet kaiken alusta asti. Puhuneet kaikesta, jakaneet kaiken. Ja välillä olemme havahtuneet siihen, että olemme puhuneet kyllä, mutta emme oikeista asioista. Sillä siis todella on merkitystä, mistä ja miten puhuu. Olemme huomanneet, että mitä vähemmän vietämme aikaa keskustellen, toisiamme todella kuunnellen, sitä etäämmällä olemme toisistamme. Yhteys välillämme heikkenee, jos emme ota aikaa ilman muita ärsykkeitä ja todella keskustele tunteja keskenämme.

Puhuminen ja kuunteleminen luo myös aidon luottamuksen välillemme – ei tarvitse valehdella eikä tarvitse pelätä toisen reaktioita.

 

Väitän, että kuunteleminen on puhumista huomattavasti vaikeampi laji. Se on todellinen taitolaji. Ja väitän myös, että suurin osa ihmisistä ei osaa kuunnella. Vai olenko mielestäsi väärässä? Jos kuunteleminen on sitä, että antaa toiselle ihmiselle täydellisen, jakamattoman huomionsa, olenko väärässä, jos väitän ettei suurin osa ihmisistä osaa kuunnella? Yksinkertaisesti. Kuunteleminen ei siis pidä sisällään kännykän, kellon, ympäristön tai kuuntelemasi henkilön ulkonäköä tarkkailemista tai vilkuilemista. Se ei pidä sisällään välikommentteja, keskeytyksiä, puheen aiheen vaihtoja eikä omia tarinoita. Eikä se pidä sisällään samanaikaisesti jonkun muun asian tekemistä, touhuilemista, lueskelua, selailua eikä omien ajatuksien pyörittelyä. Kuunteleminen on siis yksinkertaisesti täyden huomion keskittämistä kuultuun asiaan. Vasta silloin antaa toiselle jakamattoman huomionsa. Jos tekee mitään oheistoimintaa, joita edellä kuvasin, on siirtänyt huomionsa jo toisaalle, eikä enää aidosti kuuntele. Vieläkö olen väärässä? Kuinka moni aidosti pystyy istumaan aloillaan, keskittyen sata prosenttisesti kuuntelemansa henkilön puheeseen? Väitän, että todella harva.

Olen itsekin vasta tänä kesänä opetellut aidosti kuuntelemaan. Jenniemilian valmennuksessa kuuntelin ensimmäisen kerran elämässäni, aidosti. Tehtävänämme oli jakaa vuorotellen asioita ja toisen piti kuunnella. Kuulija ei saanut reagoida kuulemaansa mitenkään – ei siis yhtään mitenkään. Ei kommentointia, ei hymyilyä, ei ilmeitä eikä eleitä. Ja katsekontakti oli säilytettävä koko ajan. Siinä sitä opeteltiin, 24 vuotiaana, kuuntelemaan. Aidosti. Ensimmäistä kertaa elämässä. Koin valtavan ahaa-elämyksen! Tältä tosiaan tuntuu kuunnella ja ennen kaikkea TULLA KUULLUKSI. Mutta pienenä varoituksen sanana – nyt kun on itse opetellut kuuntelemaan, en enää suostu siihen, ettei toinen kuuntele. Huomaan heti, kun toinen ei kuuntele ja se oikein pompsahtaa silmille. Karu fakta, mutta suurin osa ihmisistä ei tosiaankaan osaa kuunnella. Vieläkö olen väärässä? En olisi ikinä uskonut, mutta on äärettömän ja sanoinkuvaamattoman ihanaa tulla kuulluksi – aidosti. Se, että toinen ihminen katsoo sinua herpaantumatta silmiin, ei keskeytä, ei kommentoi, ei vilkuile muualle, ei vaihda puheenaihetta itseen, on aivan ihanaa! Sen parempaa arvostusta ei toinen ihminen voi antaa, kuin jakamattoman huomionsa. Koska joka kerta, kun toinen keskeyttää, hän kääntää huomionsa itseensä. Joka kerta kun hän vilkaisee muualle, hän kääntää huomionsa muualle. Ja joka kerta, kun hän alkaa kertoa omaa vastaavanlaista tarinaa itsestään, hän kääntää huomionsa itseensä, muualle, pois sinusta. Mutta jos hän ei teekään niin? Tällöin huomio on täydellisesti sinussa.

Ja tämä on avain täydellisiin ihmissuhteisiin. Puhu ja kuuntele. Oikeasti.

 

Liian monesti kuulee sanottavan, että parisuhde kariutui kommunikaatio-ongelmiin. Kuinka surullista se onkaan. Kaksi ihmistä yrittää olla yhdessä, mutta eivät puhu eivätkä kuuntele. Jos he opettelisivat nämä kaksi ihmisyyden perustaitoa, voisiko heillä olla ongelmia? Toki, mutta silloin myös eropäätökset tulisivat ns. oikeista syistä. Kaksi ihmistä tulisi tällöin päätökseen, että heillä on eri toiveet parisuhteesta.

Jos jokaisen ongelman äärellä kaksi ihmistä pysähtyy ja he keskustelevat omista tuntemuksistaan ja ajatuksistaan, olisiko yhtään heitä erilleen ajavaa ongelmaa? Jos molemmat sekä saavat puhua, nauttien toisen jakamattomasta huomiosta, että kuunnella toisen ajatuksia, olisiko riitoja? Jos kumpikaan ei koskaan keskeytä, ei vaihda puheenaihetta, ei vilkuile muualle, ei huku puhelimeensa eikä häivy paikalta, onko mahdollista riidellä? Ei kukaan riitele yksinään, siihen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Ja jos molemmat puhuvat vuorollaan – toinen puhuu ja toinen kuuntelee, ei riitely ole mahdollista. Eihän kukaan yksin huuda toiselle, jos toinen ei huuda takaisin.

Siispä, jotta voisi elää niin kutsutussa täydellisessä suhteessa, täytyy osata sekä puhua sekä kuunnella. Ja jos aidosti kykenee kuuntelemaan, varmasti jossain kohtaa on valmis myös ottamaan vastaan rakentavaa palautetta, näkee omia heikkouksiaan ja oppii. Koska jokainen ihminen, jonka elämässämme kohtaamme, on tullut opettamaan meille jotakin. Mutta jos emme ikinä kuuntele tätä henkilöä, emme ikinä näe tätä opinpaikkaa. Ja jos pelkää puhua, siis oikeasti puhua, ei myöskään pääse kehittymään. Niin kauan kuin piilottelemme tiedostamattomaan mieleemme heikkouksiamme, emme tuo niitä päivänvaloon, tarkastele niitä, emme voi niistä vapautua.

 

Itse turvauduin ihan liian kauan puhumattomuuteen – virheiden piilotteluun ja siihen, etten suostunut kuuntelemaan. Ja tasan niin kauan kärsin tästä ongelmasta ja ihmiset ympärilläni kärsivät tästä vielä enemmän.

 

Puhuminen ja kuunteleminen on muuttanut minun elämäni monella tavalla ja monta kertaa – toivottavasti olet valmis kokeilemaan, miten se voisi muuttaa sinun elämäsi.

Rakkaudella,
Minna

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *