Ihmisen kohtaaminen ihmisenä – missä on meidän empatiakyky?

Koin jälleen karvaisevan muistutuksen siitä, että älä koskaan ikinä milloinkaan ajattele tietäväsi toisen tunnetilaa, fiiliksiä, tuntemuksia tai ajatuksia mistään asioista, mitä hänen elämässään tapahtuu. Perheemme koki vajaa pari viikkoa sitten ison loven jättävän menetyksen 17 vuotiaan kissamme kuoltua äkillisesti. Musertavan suru-uutisen jälkeen kohtasin monenlaisia vaihtelevia tunteita ja samalla sain muistutuksen siitä, ettei kukaan ikinä voi samaistua toisen tunnetiloihin, jos ei ole itse kokenut mitään vastaavaa.

Kun kerroin muutamille ihmisille rakkaan kissamme – perheenjäsenemme – poismenosta, reagoivat ihmiset hyvin eri tavoin. Joitakin ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan ja toiset olivat hyvin huolissaan jaksamisestani. Yhteisenä tekijänä huomasin äkkiä sen, että ne joilla on lemmikkejä ollut ja ovat niitä menettäneet, olivat niitä huolehtijoita ja heiltä sain eniten tukea suruun. Ne taas, jotka olkia kohauttamalla ohittivat suruni, ei ole ollut vastaavia kokemuksia elämässään.

Tämä reaktio on täysin luonnollinen, enkä tuomitse myöskään niitä tuttujani, ketkä eivät osanneet asettua asemaani. Eihän sellaista voi vaatia keneltäkään. Jatkuvasti törmään itsekin elämässäni siihen, että vasta kokemuksen jälkeen asia avautuu ja ymmärrys aiheesta syntyy. Sitä ennen reagointi on pinnallista ja olkia kohauttavaa oikeastaan mihin tahansa tapahtumaan. Tämä on siis hyvin inhimillistä.

Suurin oppi oikeastaan tästä kaikesta onkin se, että älä koskaan ikinä milloinkaan arvostele tai vähättele toisen kokemaa, jos et itse tiedä, mistä puhut. Ja kaiken tämän taustalla on tietämättömyys. Yleensä aina myös suurimmat kritisoijat ovat niitä, jotka tietävät aiheesta vähiten.

Mutta, tietenkään en ikinä tule kokemaan kaikkia mahdollisia asioita, mitä ihmiselle voi käydä. Miten siis pystyisin kuitenkin tukemaan ja ymmärtämään ihmisiä, olemaan empaattinen, ilman että olen itse kokenut samaa?

Vastaus tähän on yksinkertainen – kohtaan ihmiset ihmisinä. Jokaisella on oma tarinansa, pelkonsa ja herkkyytensä. Kenestäkään ei voi nähdä päällepäin, mitä kaikkea hän on elämässään kohdannut.

Mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaa?

Tärkein varmasti kaikista on, että pystyisin kohtaamaan jokaisen ihmisen ”tuntemattomana maaperänä”. Jokaisen uuden ihmisen kanssa näkisin hänet mysteerinä, jota en tunne. En tekisi mitään olettamuksia hänestä, enkä vähättelisi häntä huomaamattani minkään asian suhteen.

Kun olen seurannut julkisilla paikoilla ihmisiä, huomaa heissä valtavan muutoksen, kun he näkevät tuttunsa. Ihminen avautuu tälle hetkelle, avaa sydämensä ja itsensä. Hän vapautuu. Myrtsinä istuva henkilö joka näyttää siltä, ettei häntä uskaltaisi ikinä lähestyä, saattaa väläyttää mitä kauneimman hymyn, kun hänen luokseen istuutuu hänen tuttunsa. Ja kaikilla meillä on näitä tuttuja, läheisiä, joiden kanssa loistamme. Nämä ihmiset me tunnemme ja heille näytämme valomme, rakkautemme. Mutta ne keitä emme tunne, niille näytämme kylmän puolemme – pelkäämme. Pelkäämme näyttää tuntemattomille rakkauttamme, valoamme ja lämpöämme. Koska emme tiedä, miten toinen siihen suhtautuisi. Olemme niin epävarmoja itsestämme, että jos saisimme torjuvan vastauksen, musertuisimme ja pelkäisimme entistä enemmän.

Lapsia ja eläimiä kohtaan me aikuiset kykenemme aina olemaan avoimia ja suhtautumaan varauksetta, heitä emme pelkää. Miten saisimme tuon saman suhtautumistavan siirrettyä kaikkiin kohtaamisiimme?

Lapset ovat mestareita kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jokainen meistä on varmasti ”joutunut” pienen lapsen katseen ”uhriksi”. Ja kukaan ei koe siinä mitään pahaa. Pieni lapsi katsoo vieressä seisovaa, tuntematonta ihmistä levollisen ihmettelevästi. Hän ei oleta tästä mitään pahaa eikä pelkää häntä. Lapsi osoittaa täyden läsnäolonsa, rakkautensa ja lämpönsä ympärilleen ja useimmiten saa levitettyä ympäristöönsä rakkauttaan. Ainakin minulle jokainen lapsi saa hymyn huulille.

Mutta miten ihmeessä me aikuiset emme kykene kohtaamaan ihmisiä ihmisinä? Meille vain tutut ovat ihmisiä ja muut jotain muita. Miten muka kukaan henkilö oikeasti muuttuisi ihmisenä, olentona, siitä että juuri sinä satut hänet tuntemaan? Miksi ihmisestä tulee hyvä vasta siinä kohtaa, kun sinä tutustut häneen? Ja miksi muut ihmiset eivät ole yhtä arvokkaita, kuin tuttusi? Jokainen ihminen tällä maapallolla kuitenkin on jonkun lapsi, äiti, isä, poika, tytär, eno, veli, sisko, ystävä tai kollega.

Vastaus tähän on se, että tuntematon on pelottavaa. Me pelkäämme tuntematonta ja kun emme tunne ihmisiä ympärillämme, pelkäämme heitä. Tällainen kummallinen fiksaatio on suurimpaan osaan meistä ihmisistä asennettu. Mutta mitä hyötyä tästä oikein on? Mitä se tuntematon meille voisi aiheuttaa? Eikö meidän pitäisi olla kiinnostuneita ja uteliaita uutta ja tuntematonta kohtaa, kuten lapset?

Niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Jos pelkäämme, saamme takaisin pelkoa. Mutta jos rakastaisimmekin, emmekö silloin saisi osaksemme myös rakkautta? Ihminen joka säteilee ympärillensä läsnäoloa, hyväntuulisuutta ja rakkautta – ei hän koe ympärillään olevista ihmisistä pelkoa, ei laisinkaan. Hän saa osakseen hymyjä, naurua, lämpöä ja rakkautta. Vai koska viimeksi olet pelännyt nauravaa ja hyväntuulista ihmistä? Oletko tuntenut itsesi tällöin epävarmasti tai ahdistuneeksi?

Tätä asiaa työstän itse paljon. Olen aiemmassa postauksessa kertonut, kuinka olen aiemmin pelännyt ihmisiä valtavasti. Ja edelleen korostan, että vasta jälkikäteen olen oivaltanut tämän. Pelkääminen on minulle tarkoittanut varautuneisuutta, arkuutta, hiljaa oloa ja jännittyneisyyttä. Enkä tiedä mistä tämä on johtunut ja johtuu edelleen. Pelkoa. Mutta on siinä tekeminen päästä siitä eroon. Nähdä ne ihmiset kiehtovina mysteereinä. Avain oman olotilan ja pelkoenergian purkamiselle on minulla ollut läsnäolon voima. Se, että huomaan varautuneisuuteni ja kiinnitän itseeni huomiota, vapauttaa minut pelon vallasta. Silloin en enää ole samaistunut pelkooni ja varauksellisuuteeni, vaan tarkkailen sitä ulkopuolelta.

Tämä on todella mielenkiintoinen aihepiiri, koska olen aina hirveästi tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Rakastan sitä, kun kuulen uusia elämäntarinoita – mitä ihmiset ovat kokeneet, mitä he ovat tehneet ja missä he ovat asuneet. Erilaiset elämät vahvistavat minulle todistusaineistoa siitä, että jokainen todella voi itse valita, miltä oma elämä näyttää ja sitä kautta myös ovat itse vastuussa siitä, millainen heidän todellisuutensa on.

Suomalaiseen kulttuuriin ei jostain kumman syystä kuulu olla kiinnostunut tuntemattomista ihmisistä, eikä kommunikoida heille. Tämä on minusta älyttömän omituinen piirre, mutta kai se on niin iskostunut meihin, kun sitä on jokainen omassa metsä- tai peltopläntillään vuosisatojen ajan asunut, että mökkihöperöiksi ollaan kaikki tultu. Monessa muussa kulttuurissa kun naapureita tervehditään rappukäytävässä ja ihan jopa kotikadulla, bussikuskia tervehditään ja julkisissa kulkuvälineissä keskustellaan vieressä istuvien henkilöiden kanssa. Mutta meneppä nyt täällä yrittämään samaa, niin saat märän rätin naamaan alta aikayksikön. Tämä sama toistuu jokaisessa tehdyssä kokeessa, jossa vilkkaammissa kaupungeissa on testattu ihmisten toisesta huolehtimista. Melkein kaikki kulkevat maassa makaavan ihmisen ohitse välittämättä tästä mitään. Tuntemattomista ei olla huolestuneita, heistä ei välitetä. Järkyttävää toimintaa minusta. Mitä siinä muka menettäisi, että varmistaa toisen olevan kunnossa?

Empatiakyky liittyy minun mielestäni myös kykyyn kuunnella ja olla läsnä. Koska jos ei osaa kuunnella toista, miten häntä edes voisi ymmärtää? Kuuntelemisen tärkeydestä kirjoitin juuri viimeaikaiseen postaukseen. Sehän on täysin mahdotonta. Eihän pääkopassa yksinkertaisesti ole tilaa samaistua toisen tunnetiloihin, jos siellä pyörii vain omat ajatukset koko ajan. Minä, minä, minä ja minä. Eikä koskaan sinä.

Mutta takaisin alkuun – omasta surustani opin siis jälleen lisää. Tällä kertaa tosiaankin sen, että toisen kokemus on aina jotain sellaista, mitä ei itse voi arvottaa tai ymmärtää, jos oikeasti ei ole kokenut samaa. Tähän olen syyllistynyt elämäni aika varmasti hyvin paljon, mutta toivon, että tästä eteenpäin entistä vähemmän. Kykenisin kohtaamaan ihmisen ihmisenä, rakkauden energiassa ja unohtamaan epäluulot ja pelon. Koska loppupeleissä me kaikki olemme yhtä ja samaa.

 

Rakkaudella,
Minna

Kuva: Alexander Horn

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *