Kivittäkää tai halatkaa

Miksi mikään ei riitä minulle? Miksi vaadin itseltäni täydellisyyttä? Tiedän, että olen riittävän hyvä, mutta mieleni vaatii minua aina huippusuorituksiin. Kun en yltä supersuoritukseen, olen mieleni mielestä ihan paska. Yritän tyynnyttää mieltäni sanomalla sille, ettei ole mitään hätää.

Vedän itseni kerta toisensa jälkeen vessanpytystä alas, kun pienikin viite siitä, etten riitä, saapuu ilmaan. Sukellan sinne kokkareiden sekaan ja ryven itsesäälissä. Huonompaa ihmistä ei maa päällään kanna kuin minä olen. Sukeltelen pytyssä ja välillä vedän henkeä pinnalla. Jossain vaiheessa alan raotella kantta ja huhuilen vessasta. Yleensä joku ystävistä saapuu paikalle ja pyyhkii vessapaperilla naamani ja auttaa minua astumaan pytystä ulos. Rojahdan lattialle ja ihmettelen, miten tässä taas näin kävi. Vaihdan kuivat vaatteet päälle ja pikku hiljaa elämä alkaa taas hymyillä.

Tämän episodin käyn läpi itseni kanssa säännöllisesti. Vaadin itseltäni aina 110 % suoritusta, vähempi ei riitä. Painin tämän asian kanssa, kun en osaa olla armollinen itselleni. Toisille sallin virheet, mutta itselleni en.

Viimeksi minut heitti vessanpyttyyn muutamalta osallistujalta saatu kritiikki Huippuhetki Linnavuorella – tapahtumasta. Toki 90 % osallistujista piti sitä todella hyvänä, mutta olen hyvä ohittamaan positiivisen palautteen. Keskityn siihen, mikä meni pieleen. Ohitan kaiken hyvän, sitä ei kerta kaikkiaan ole edes olemassa. Kiintopiste on siinä, missä epäonnistuin.

Miten välttää vessanpyttyyn sukeltaminen?

Siinäpä pulma. Olen tullut siihen tulokseen, että paras on hyväksyä tämä puoli itsessäni. Minä tarvitsen vessanpytyn, johon sukellan. Olen ylpeä siitä, etten enää nykyään jatka viemäriä pitkin jätteenkäsittelylaitokselle muhimaan muutamaksi viikoksi. Minulle riittää pieni sukellus ja sitten olen taas valmis nousemaan pytystä pois. Vastoinkäymisen sattuessa yritän aluksi selittää itselleni, että kaikki on Teija hyvin. Ei ole mitään hätää. Silti opittu tapa kaahaa selkäni takaa ohi ja olen taas auttamatta vessassa. Mitä kauemmin analysoin ja yritän vastustaa vessanpyttyä, sen syvemmälle ja pidemmäksi aikaa sukellan.

Joku osaa varmasti hienosti selittää, miten automaattinen hermostomme toimii hälytyksen saatuaan samaan tapaan kuin aina ennenkin. Pienikin vihje siitä, etten ole rakastettu, saa minut heittäytymään pytyn reunalta – ja sukellan.

Se, että tiedostan toimintani, on jo askel parempaan suuntaan. Pystyn katselemaan ulkopuolisen silmin Teijaa ja näkemään, että jaahas – tuossa taas kansi kolahti. Tiedän, että jonain päivänä olen kehittynyt niin nopeaksi, että ehdin jo pysäyttää itseni ennen kuin vessan kansi edes aukeaa. Tässä hetkessä sallin itseni sukeltaa pytystä alas ja tuntea oloni paskaksi. Pytyssä oloaika on pikkuhiljaa lyhentynyt, koska annan epätoivoisen, synkän olon tulla enkä yritä viimeiseen saakka sinnitellä vessan ovella, selitellen, ettei Teija sinusta nyt voi tuntua mitenkään pahalta. Sinähän olet aikuinen järkevä nainen, joka kestää mitä tahansa kritiikkiä.

En enää analysoi tilannetta, vaan päästyäni yksin kotiin vetäydyn vessaan ja hyppään pytyn reunalta rypemään. No – käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että itken pahan olon joko yksin kotona tai mieluiten metsässä puuta vasten nojaten. Tänään siinä meni enää 30 sekuntia. Negatiivisen palautteen jälkeinen kakka oloaika on siis lyhentynyt pikku hiljaa, sallimalla se – tiedostamalla se – ulkoistamalla itseni tarkkailijan asemaan. Vaude, jonain päivän saatan ottaa vastaan tyynesti negatiivista palautetta.

Vastoinkäymiset kasvattavat minua eniten

Oman polun kulkeminen

Olen aina ihaillut Tiina Lymiä. Hän on mielestäni todella hyvä näyttelijä, aito ja mielettömän lahjakas. Minut pysäytti haastattelu Seura lehdessä, jossa hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittajan työstään: ”Tämän työn tekeminen vaatii rohkeutta. On oltava ajoittain valmis painimaan karhun kanssa ja kestettävä paljaan olemista. On asetettava itsensä alttiiksi. Kivittäkää tai halatkaa. Kritiikki satuttaa, muttei särje palasiksi. En suostu pelkäämään epäonnistumisia tai pyytämään anteeksi. On harmi, jos joku ei pidä työstäni, mutta seison silti sen takana.”

Mietin minun ja Minnan tapaa laittaa itsemme alttiiksi kirjoittaessamme blogia. Olemme täysin kaula ojennettuna niille, jotka haluavat meidät teilata. Me teemme tätä sen tähden, että kasvaisimme itse ja toivomme, että meidän kasvutarinastamme olisi edes yhdelle ihmiselle hyötyä.

Toteutimme sunnuntaina Hakoisten linnavuorella tapahtuman, johon saapui yllättävän paljon osallistujia. Tiedän, että jokainen joka sinne saapui, ei tullut sattumalta, vaan kaikella oli tarkoituksensa.

Palaute ja kritiikki ovat äärettömän tärkeää. Sen kautta kasvan. Kyseessä on minun ikioma kasvutarina, minun tie kohti mielenrauhaan. Siihen tarvitsen teitä muita ja kaikkein haastavimmat ihmiset kasvattavat minua eniten. Vessanpyttyyn hyppy osoitti, että kasvuni on kesken.

Intuitio ja äidin rakkauden ammentaminen

Pyrin siihen, että olen tyhjä kuori, johon intuitio virtaa esteettömästi. Kun teen meditaatioita tai videoita, en käsikirjoita niitä etukäteen, vaan luotan, että minuun virtaa siihen hetkeen oikeat sanat. Näkijä Juha Korhosen ohjauksessa olen oppinut löytämään pyyteettömän rakkauden. Yleensä me äitinä ja isinä olemme epätäydellisiä ja siirrämme lapsillemme omat uskomuksemme ja pelkomme. Niin minäkin olen tehnyt. Samoin tunnen, että minut on tähän elämään synnyttänyt nainen, jolle olen kokenut, etten ole riittänyt. Olen kiitollinen äidistäni, sillä juuri hän on minua eniten kasvattanut henkisesti. Tiedän, että hän on tehnyt parhaansa, eikä hänellä ole ollut voimavaroja enempään.

Kun jää ilman äidin rakkautta, voi kerta toisensa jälkeen ottaa yhteyden maahan ja vastaanottaa sieltä täydellistä rakkautta. Sitä rakkautta, jota en ole elämässäni koskaan saanut, imen kerta toisensa jälkeen meditaatiossa ääneen höpöttämällä rakkauden sanoin. Juha Korhosen neuvoin olen rakastanut itseäni suunnattomasti ja kehoni virittäytyy autuaalliseen olotilaan. Se, ettei ole äitini rakastama, ei estä vastaanottamasta äidillistä rakkautta. Jatkan harjoituksia, jotta saavutan tilan, jossa riitän itselleni eikä vessanpyttyyn tarvitse sukeltaa.

Hiljentymisen rohkeus

Tiina Lymin haastattelussa häneltä kysyttiin, onko mitään, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Vastaus oli ON. ”Hiljaisuus pelottaa. En ole koskaan uskaltanut pysähtyä, hiljentyä ja katsoa sisäänpäin. Peitän kaiken vauhdilla. En uskaltaisi meditoida kahta tuntia. Pahimmat pelot ovat ihmisen sisällä, maissa, joissa ei tarvitse pelätä henkensä puolesta.”

Me Minnan kanssa uskallamme meditoida kaksi tuntia. Meillä on edelleen pelkoja, mutta uskallamme kohdata ne. Me haastoimme sunnuntaina Huippuhetki Linnavuorella tapahtumaan osallistuneet kohtaamaan omaa sisintään, sitä paikkaa, johon liian moni jättää tutustumatta – ja aiomme haastaa yhä uudelleen.

Tiina Lymin sanoin, en suostu pelkäämään epäonnistumia. On harmi, jos joku ei pidä työstämme, mutta seison silti sen takana. Kivittäkää tai halatkaa.

Rakkaudella,
Teija

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *