Maailmankuvani mullistui – masennuksesta pyyteettömään rakkauteen

Masennus yllätti vai yllättikö?
Minulla oli kaikki, mitä elämältä voi toivoa: kaksi lasta, omakotitalo, mies ja työpaikka, siitä huolimatta masennuin. Laahustin 12 vuotta enemmän tai vähemmän masentuneena. En riittänyt itselleni vaan vaadin itseltäni ihan liikaa. Psykoterapia ja psykiatrin määräämät masennuslääkkeet pitivät minut hengissä, mutta minulla ei ollut halua elää. Olen varmasti ollut puolisolleni raskas elämänkumppani, silti hän jaksoi minua 25 vuotta.

Vuonna 2012 minulla heräsi mielenkiinto kuoleman jälkeisiin asioihin ja menin käymään yleisömeediotilaisuudessa. Siellä tuotiin viestejä edesmenneiltä ja se kokemus oli pysäyttävä. Minulle ei tullut viestiä, mutta kuunnellessani toisille tulevia viestejä, ymmärsin, että nyt olen löytänyt sen idean, mikä on ollut hukassa – haloo, elämä jatkuu kuoleman jälkeen.

Mihin uskoa?
Lukiossa olin kiinnostunut uskonnosta tai siis uskonnoista, maailman uskonnoista. Ihmettelin, miten maailmassa voi olla niin paljon uskontoja ja jokainen niistä on oikeassa. Meedioillan jälkeen ymmärsin, mikä kaikkia uskontoja yhdistää: maallinen elämä tulisi elää hyvin, jotta kuoleman jälkeen tapahtuisi hyviä juttuja. Syntyisin aina ja aina uudestaan harjoittelemaan, mikäli en tässä elämässä oppisi riittävästi. Hoksasin, että riistämällä itseltäni hengen, syntyisin uudestaan käymään läpi kaiken sen, minkä olin jo siihen mennessä selvittänyt – ei kiitos uusintaa.

Olen aistinut lapsesta asti näkymätöntä maailmaa. Lapsena kokemukseni hämmensivät vanhempiani ja sen myötä jouduin kieltämään omat taitoni. Nyt vuosikymmenien jälkeen annoin itselleni luvan aistia henkimaailmaa. Minulle jälleensyntymä on totta, koska tiedän sen todeksi.

Alkuperäisessä kristinuskossa uskottiin jälleensyntymään, kunnes se vuonna 553 päätettiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa tuomita harhaopiksi. En tiedä, miten tähän päädyttiin. Saattoi olla, että kokouksen koolle kutsuneesta keisarista ja piispoista oli vastenmielistä ajatella, että he joutuisivat ehkä seuraavassa elämässä syntymään kerjäläisinä. Lapsesta asti olen jostain syystä tiennyt, että Raamatun käännökset eivät vastaa sitä oppia, mitä Jeesus aikoinaan opetti. Jokaisessa käännöksessä sitä on muutettu piirun verran enemmän kohti kirkon virallista kantaa.

Perusajatukseni on, ettei kukaan ulkopuolinen voi sanella, mihin minun täytyy uskoa, vaan usko pitää löytää omasta sydämestä. Minä olen pohtinut omaa totuuttani ja sen myötä Jeesus ja hänen alkuperäiset oppinsa ovat tärkeitä. Minua suurempi on jokin suuri arvoitus, jota jotkut kutsuvat Jumalaksi, luojaksi, alkulähteeksi – minä kutsun pyyteettömäksi rakkaudeksi. Se on jotain suurta, jota en pysty käsittämään ja jokaisessa meissä on kipinä tästä pyyteettömästä rakkaudesta.

Kohti positiivisuutta
Olin vihdoin löytänyt elämän perusidean – voin tehdä elämästäni taivaan tai helvetin, valinnanvapaus on minulla. Kuoleman jälkeen ei odota paratiisi, vaan sen voin tehdä tähän elämään. Pikku hiljaa aloin vaihtaa ajatuksiani positiiviseksi. Kyllä se olikin hankalaa, sillä negatiivisuutta on tarjottimet täynnä ja positiivisuus täytyy etsimällä etsiä. Ikävä ilma, en voi mennä ulos ja en osaa kirjoittaa, koska äidinkielen opettaja koulussa niin sanoi – näitähän riittää.

Irti päästämisen tuskaa
Elämä on irti päästämisen harjoittelua – lapset lähtivät maailmalle, omakotitalo ja puutarha jäivät taakse sekä avioliitto. Vuoden päästä erosta elämääni tupsahti mies, johon rakastuin ja olin onnellinen. Sisäisen totuuden etsintä pysähtyi 1,5 vuodeksi, koska minulla ei ollut tarvetta tehdä matkaa itseeni. Tuli kuitenkin vastoinkäyminen eli mies lopetti suhteen ja kadotin onneni. Sain itseni melkein hengiltä surressani. Pari kuukautta ryvin surun suolla, kunnes päätin nousta sängystä ja kirjoitin tarinan nimeltä Onnen kukkula. Lähdin toteuttamaan sitä. Siitä on nyt kaksi vuotta.
Nyt tiedän, että ihmistä pitkin ei voi itseensä matkustaa, kuten Apulannan biisissä sanotaan. Matka täytyy ikävä kyllä tehdä yksin. Tiedän myös, että onnen avaimet eivät ole kenenkään taskussa, vaikka niitä muutaman miehen taskusta kävinkin etsimässä. Kukaan ei onnea minulle tuo eikä se lähde kenenkään mukana. Vinkkinä, kyllä minä matkalleni otan mukavan miehen, kun sellainen kohdalle osuu. Onnea ei tarvitse tuoda mukana, se asuu jo minussa.
Tuli siis urakalla harjoiteltua muutaman vuoden aikana, että elämä on irti päästämisen harjoittelua – aina.

Syvyyssukellusta
Miettiessäni tehtyä matkaa, huomaan, että vastoinkäymiset ovat kasvattaneet minua eniten. Välillä olen ollut niin ahdistunut, että jokainen hengenveto on ollut tuskaa. Tiesin kuitenkin, että tuskalla on tarkoitus, mutta en vielä kaksi vuotta sitten tiennyt, mikä se on. Nyt tiedän, minun täytyi tehdä syvyyssukellus itseeni. Siihen asti olin yrittänyt löytää syyn pahaan oloon ulkopuolisista olosuhteista tai muista ihmisistä.

Vähempi tuska ja kärsimys olisi toki ollut paljon miellyttävämpää, mutta en vähemmällä oppinut. Toiset ovat varmasti nopeampia oppimaan ja hyvä niin. Mielelläni minä olisin herännyt löytämään onnen avaimet jo nuorena, mutta egoni oli niin tiivis ja sitkas, ettei vähemmällä antanut periksi.

Totuuden etsintää
Viisauden alku on siinä, että ymmärrän, etten tiedä mitään. Olen pikku hiljaa riisunut pois toisten totuuksia ja pyrin hiljentymään kuuntelemaan sisäistä viisautta. Otan vastaan pyyteetöntä rakkautta ja käännän ajatukseni, sanani ja tekoni kohti rakkautta. Minun on kuitenkin poistettava rakkauden tieltä pelot ja uskomukset, jotta rakkaus pääsee virtaamaan minuun äärettömästi – ja niitä pelkoja riittää aina vaan. Sisälläni asuu ilo, kiitollisuus, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys – välillä ilon valo sammuu, mutta sytytän sen aina uudestaan, katkaisija on ollut kovilla.

Elämänkoulu
Elän elämänkoulua, jossa opin joka hetki aina enemmän itsestäni. Toiset ihmiset ovat parhaita opettajiani, sillä heidän kauttaan opin näkemään omat virheeni, toki myös hyvät puoleni. Ihmiset ovat meille ikään kuin peilejä. Vain muuttamalla itseäni voin muuttaa maailmaa. Helpompaa olisi kyllä käskeä toisten muuttua, mutta se ei toimi niin.

Välillä kapinoin sitä vastaan, että elämääni heitellään aina surua ja murhetta, sillä halusin asua vain onnessa ja autuudessa. Sitten oivalsin, että tämä elämä on tosiaan koulu, jossa opitaan ja sen jälkeen tulee koe eli jokin haaste pistetään kehiin. Kerrataan, kunnes opitaan tai siirretään seuraavalle luokalle.

Maailmankuvani muuttui, elämäni muuttui ja minä muutuin – onnellisemmaksi. Miksi eläisin vielä kymmenen tai sata elämää, kun muutoksen voin tehdä nyt.
Miten olen matkaa itseeni tehnyt? No, se onkin jo ihan toinen juttu.

Rakkaudella,
Teija

 

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *