Miksi jokaisen tulisi viettää aikaa itsensä kanssa?

Olen ollut kotona nyt kolmatta viikkoa. Kuulostaa todella pitkältä ajalta. Ja toisaalta se on myös tuntunutkin. Siitä hetkestä, kun lähdin töistä viimeksi, tuntuu kuluneen todella pitkä aika ja toisaalta todella lyhyt aika. Nyt tuntuu, että onko siitä todella jo kolme viikkoa.

Näiden kuluneiden päivien ajan olen vain ollut. Kaksi ensimmäistä viikkoa todella olin vain kotona ja tein tasan tarkkaan vain sen, mitä sillä hetkellä jaksoin ja halusin. Ensimmäinen asia sairaslomallani on ollut nukkuminen. Ihan ehdottomasti. Ilman, että olisin joka vuorokausi nukkunut yhteensä noin 12 tuntia, ei prosessi, jonka keskellä olen, olisi päässyt alkuunkaan.

Nyt olin torstaista maanantaihin reissussa Ouluun Rokualle Henkisen kehityksen kesäseminaariin. Reissu, jonka olimme äitini kanssa varanneet jo keväällä. Sinä aikana jouduin tietysti nukkumaan todella paljon vähemmän, vain noin 6-7 tunnin yöunia itse seminaarissa ja noin 8-9 tunnin yöunia matkaa tehdessämme. Olimme matkalla siis mennen tullen yhden yön – äiti-tytär loma tuli tehtyä siinä samalla. Jaksoin siis tuon reissun ajan noilla yöunilla ihan hyvin, olinhan nukkunut 11-12h yöunia viimeiset kaksi viikkoa ennen sitä. Reissun jälkeen olen nyt nukkunut jälleen jopa yli 12h yöunia. Enkä ole jaksanut tehdä mitään siltikään.

 

Aloin ajattelemaan tämän nukkumisen ja levon merkitystä koko elämässäni. Olen aina tarvinnut paljon unta, eli se asia ei ole muuttunut mihinkään. Kouluikäisenä muistan kesälomilta, että nukuin 10-11h yöunia kesäloman alettua noin kaksi viikkoa, ennen kuin 9h yöunet alkoivat riittää. Opiskeluaikoina nukuin vaihdellen koulun alkamisajankohdan mukaan, eli välillä jouduin heräämään kuudelta ja välillä sain nukkua yhdeksään ja myös unen määrä tasoittui sen mukaan.

Kun siirryin 2,5 vuotta sitten työelämään, jouduin etsimään itselleni uuden rytmin, kun herätys olikin joka aamu 6-6:30 aikoihin. Nukuin viikolla noin 7-8 h yöunia, joka suurelle osalle olisikin ihan normaali aika, mutta joka minulle oli jokapäiväinen helvetti. Viikonloppuisin nukuin sitten vähintään 10 h, jotta selvisin jälleen uudesta viikosta. Viikonlopun yöunet olivatkin minulle pyhä asia. Silti olin aina väsynyt. Niin väsynyt, että nukahdin aina meditoidessani, televisiota katsoessani ja kirjaa lukiessani.

Mutta mitä tälle asialle sitten pitäisi tehdä?

Ymmärrän nyt todella sen, että luomani arkirytmi on sula mahdottomuus pitkällä aika välillä. Tämän lisäksi, että tarvitsisin jatkuvan 9-10 h yöunet ollakseni pirteä, olen iltavirkku luonteeltani. En todellakaan saa itseäni nukkumaan klo 21, mistä ongelmani siis johtuu. Luontainen nukahtamisajankohtani on sen sijaan noin klo 23-24. Ja tästä aiheutuu varsinainen dilemma. Unirytmini ei sovi yhteiskuntamme asettamaan muottiin. Olen aiemmin työskennellyt noin 8:30-17 välisenä aikana, jotta a) olen töissä silloin kun muutkin ovat, b) ehdin töiden jälkeen minkään harrastusten pariin ja koska c) olen ihan itse luonut tällaisen vakirytmin päässäni, vaikkei työnantajani sitä minulta vaadikaan.

Siispä, kun palailen elokuussa töihin, ajattelin kokeilla uudenlaista rytmitystä. Nukun ensinnäkin vähintään puoli kahdeksaan, mieluummin kahdeksaan ja olen töissä noin 9:30-10 aikoihin. Teen töitä tästä eteenpäin sen kahdeksan tuntia TAI lähden iltapäivällä kotiin, käyn jooga-/pilatestunnilla ja jatkan sen jälkeen tunnin pari kotona töitä. Tässä vasta haaste itselleni! Katsotaan, kuinka kokeiluni käy ja miten se elämääni vaikuttaa.

 

Ensimmäinen steppi eheytymiselleni jälleen yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi oli siis valtavan univelan poisnukkuminen. Mutta, mitä sen jälkeen on tullut, on jotain hurjaa.

Kaikki se aika, jonka aiemmin käytin elämässäni töihin, sinne kulkemiseen, kavereihin, harrastuksiini ja muihin valtavan pitkään listaan velvollisuuksia, on nyt palautunut minulle. Toisin sanoen, minä vain olen ollut kaikki nämä päivät. Ja se se vasta on ollutkin prosessi. Koska, ensimmäistä kertaa minun MIELELLÄNI on ollut tilaa huudella päässäni jatkuvalla syötöllä, minulla on ollut AIKAA ajatella kaikkea. Ja tämä on todella omituista ja uutta. Se, kun en teekään mitään, ei ole sitä, että vain olisin, vaan siinä hetkessä alkaa mieleni jatkuva monologi, JOKA EI LOPU. Todella mielenkiintoista. Edellisessä videossa kerroin siitä loopista, joka päässäni käy. Niin se on todella sitä.

Yksin oleminen ja itsensä kuuntelu on yllättäen aika vaikeaa, mutta jokainen itsensä kanssa vietetty hetki vie sinut lähemmäs itsetuntemusta. Kuva: Barry Madden

Olen ymmärtänyt nyt, että en ole aiemmin uskaltanut kohdata tätä elämässäni. Tietoisesti en tietenkään ole tätä valintaa tehnyt, vaan mieleni on sen puolestani minulle kaupannut. Mieleni on huutanut kuin syötävä aina, kun olen hetkeksikään istahtanut alas ja yrittänyt vetää henkeä. Ja siitä on aiheutunut tämä surullisen kuuluisa elämäni suorittaminen. Aina on pitänyt olla hälytystilassa ja tehdä asioita asioiden perään, vaikka olisi kuinka väsynyt.

Mutta vaikeaa se pelkkä oleminen on todellakin ollut. Mieleni tyrkyttää aina sitä tekemättömien asioiden tehtävälistaa, heti kun se vain saa tilaisuuden. Ihan kuin maailman kaatuisi siihen, jos en juuri tänään pese pyykkejä, kirjoita blogia, käy kaupassa, vastaa whatsapp-viesteihin, meditoi, joogaa, lue kirjaa, tee mentorointiohjelman tehtäviä, seuraa uusia ihmisiä somessa tämän blogin tileillä tai muuten käy somea läpi etsien jotakin uutta. Ja milloin mitäkin.

Suurin oivallus, jonka tähän voi liittää on se, että tuo mielen tehtävälista EI LOPU IKINÄ. Ei ikinä. Aina on uusi hetki, uusi päivä ja uudet tehtävät. Ei tule sitä hetkeä, kun mieli sanoisi, että ”hei nyt Minna sä voisit ihan vain päivän maata ja levätä”. Se pitää ymmärtää sanoa ihan itse itselleen. Eikä kuunnella mieltä. Tätä ennen toinen suurin oivallus toki tulee olla saavutettuna, eli minä en ole sama asia kuin mieleni. Ja kaikki mitä mieleni minulle uskottelee, ei ole totta. Vasta sen jälkeen voi toimia toisin. Mutta helppoa se ei ole.

Tämä kaksintaistelu mitä olen nyt mieleni kanssa käynyt viimeiset kolme viikkoa, on todella järkyttävää. Nyt vasta tajuan ensimmäistä kertaa, kuinka paljon se elämääni kontrolloi ja siihen vaikuttaa. Ihan kuin joku toinen ihminen käskyttäisi siinä vieressä koko ajan. Eihän sitäkään kukaan loputtomiin kestä. Joten miksi sitä pitäisi ottaa vastaan omalta itseltäkään.

Ylivoimaisesti yleisin keino mielen hiljentämiseksi on huomion kiinnittäminen johonkin asiaan. Esimerkiksi töihin, harrastuksiin, televisioon tai someen. Sanoisin, että nämä itsensä ulkopuolelle kohdentuvat asiat ovat mielen harhauttamista ja todellinen mielen hiljentäminen tapahtuu tietoisesti, esimerkiksi meditaation avulla. Sillä, että tietoisesti kiinnität omaan itseen huomiotasi, mutta silti et kuuntele mieltäsi. Ja sitä olen nyt harjoitellut tämän kolme viikkoa ja se on äärimmäisen rankkaa. Välillä olen todella väsynyt tähän jatkuvaan kamppailuun.  Tällöin annan itselleni hengähdystauon ja käännyn ”arkiaskareiden pariin” ja esimerkiksi tutkin somea tai katson hetken televisiota. Mutta tiedostan sen, että se on itsensä pakenemista. Harhauttamista. Mutta välillä vain sen tauon on tarvinnut. Ja toisaalta ne ovat asioita, joista en ole ajatellutkaan luopua. Haluan edelleen nauttia hyvistä elokuvista ja edistää blogin tunnettavuutta somessa, mutta tärkeintä on, että kykenee tekemään sen kuunnellen aitoa omaa tuntemustaan. Tekee sen siksi että todella tahtoo, eikä siksi että pakenee huomaamattaan itse itseään, kuuntelee mielen huutoa.

Välillä ajattelin, että henkinen kehitykseni ei oikein edennyt. No eihän se tietenkään edennyt, kun en sille eli itselleni antanut aikaa. Täytin elämäni ja kalenterini kuukaudeksi eteenpäin koko ajan. Välillä seuraava tyhjä hetki oli vasta kahden kuukauden päästä. Nyt näen, kuinka kamalaa se on. Annoin kaiken muun mennä oman hyvinvointini edelle. Täytin vapaa-aikani kaikella sillä kivalla tekemisellä, mitä halusinkin tehdä, mutta samalla söin yhä kovemmin ja kovemmin omaa jaksamistani. Täytin kalenteri kaikella kivalla – harrastuksilla, ihanilla ihmisillä ja muulla mukavalla tekemisellä, reissaamisella ja menemisellä. Ja kaikkea tuota haluan edelleenkin tehdä, mutta tahtia on hidastettava. Haluan antaa aikaa myös itselleni, jotta jaksan tehdä niitä asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Ja toisaalta, kun annan itselleni aikaa, opin yhä paremmin tuntemaan aidot tuntemukseni ja haluni, mitkä ovat niitä merkityksellisiä asioita minulle, eikä niitä asioita, joita mieleni minulle syöttää. Kysyn nykyään esimerkiksi aina itseltäni, ennen kuin sovin mitään, ”Haluanko minä tätä todella?” ja ”Teenkö tämän asian miellyttääkseni toista vai koska itse haluan?”. Olen alkanut kuunnella, jos mieleni sanoo minulle, että ”tämä asia on pakko tehdä”, niin miksi? Miksi se on pakko tehdä juuri nyt? Tai miksi minun on pakko mennä tuonne? Ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin, että ”koska minä haluan”, jätän tekemättä tai menemättä. Koska pitkässä juoksussa asioiden tekeminen sen takia, että toinen vaikka suuttuisi, ei auta minua eikä sinua, eikä ketään muutakaan. Tällä tavoin otan itse vastuun omasta elämästäni, jaksamisestani ja hyvinvoinnistani. Jos toimin tällä tavoin aina, en voi syyttää ketään siitä, että olen väsynyt tai kiireinen. Koska vain minä itse olen tällöin tehnyt valinnan toimia omaa jaksamistani vastaan.

Olen ymmärtänyt, että edellytys sille, että kykenen kuuntelemaan aitoa itseäni ja tahtoani, on se, että vietän aikaa yksin. Jos seurassani on joku toinen, kadotan siitä toisesta riippumattomista syistä aina oman tahtoni. En osaa päättää mitään ja kaikki on aina ”ihan sama”. Myötäilen toista ja huomioni on aina kiinnittynyt siihen toiseen henkilöön. Ymmärrän nyt, että sitä kautta en tule löytämään omaa tasapainoani ja henkistä hyvinvointiani. Tarvitsen omaa aikaa ilman että teen mitään. Tämä vaatii todella omaa tahtotilaani, koska asun toisen ihmisen kanssa ja hän on läsnä joka päivä. Toivon, että tämä ymmärrys säilyy mukanani ja uskallan ottaa tietoisesti aikaa itselleni, jotta yksin jääminen tai mitään tekemättömyys ei ole aina niin shokeeraavaa, kuin se tähän asti on ollut.

Muista nauttia jokaisesta hetkestä, jonka saat viettää ihan itsesi kanssa!

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

2 kommenttia

  1. Mielen harhauttaminen – hauskaa 🙂 Käyköhän ’harhauttaessa’ niin että oikeastaan ruokimme mieltä, jotta se hiljenee hetkeksi. Kunnes taas pitkästyy ja huuto tai lamaannus alkaa jälleen. Vähän kuin lapselle ranskalaisia, joista saa hetkeksi täytettä tyhjään vatsaan mutta tuskin juurikaan ravintoaineita elinvoimaisuuteen. 

    Niin houkuttelevaa, koukuttavaa – ja niin vähäravinteista.

    1. Se varmasti riippuu ”toteutustavasta” eli hiljentääkö mielen jollain täyteasialla, kuten tv:n katselu tai some vai sitten jollain oikealla asialla, kuten harrastukset, ulkoilu, ystävät tms. Mielen harhauttaminen ehkä koskeekin juuri noita täyteasioiden tekemistä ja silloin nimenomaan kuvaamasi tilanne koskee sitä. Mutta taas jos tekee näitä asioita, joista saa enemmän kuin ne kuluttaa, tuo se myös mielelle hyvää ja ravitsevaa ravintoa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *