Miksi nuoret uupuvat ja mitä sen taustalla on? Omakohtainen tarinani vuosien kamppailusta

Rakas lukija,

Haluan jakaa kanssasi tarinan – se on tarina kiltistä ja hiljaisesta kympin tytöstä, josta kasvoi suorittaja, kontrolloija ja täydellisyyden tavoittelija. Se on myös tarina 24-vuotiaan nuoren uupumuksesta ja pysähdyksestä oman itsen ääreen. Kiitos, että saan jakaa tarinani sinulle.

Minulla oli täydellinen elämä – korkeakoulututkinto, unelmien työpaikka isosta kansainvälisestä yrityksestä, ura vahvassa nousukiidossa, oma koti ja täydellinen puoliso – mutta silti mikään ei tuntunut miltään. Elin elämääni harmaalla vyöhykkeellä, välillä itseltäni kysellen, onko minussa jotain vikaa, kun mikään ei oikein tunnu miltään ja tunteiden ääripäät puuttuu. En kokenut vahvaa iloa enkä surua. En oikein mitään tunnetta kunnolla. ”Olenko jotenkin tunnevajaa?” -mietin usein. 

Kuka minä oikein olen? Millainen ihminen minä oikeasti olen? En tiennyt vastausta. Mutta sen tiesin, etten ollut sellainen ihminen, kun syvällä sisimmässäni tunsin olevani. Mutta minulla ei ollut keinoa nostaa sitä henkilöä pintaan. Tiesin vain, että kaikki ei ole hyvin.

Ulospäin olin se perinteinen ”kiltti tyttö”. ”Kaikki käy”, ”Päätä sä” ja ”Ihan miten sä haluat” olivat päivittäisiä tokaisujani. Olin hukannut yhteyden omiin tarpeisiini ja haluihini enkä oikeasti osannut vastata kysymykseen, mitä minä haluan. 

Ensimmäisen työvuoden jälkeen alkoi väsymys ja tie kohti uupumusta. Olin loputtoman väsynyt ja haluton elämään. ”Joko pian olisi viikonloppu…” huomasin ajattelevani toistuvasti. ”Että pääsisin vain nukkumaan.” Viikonlopun 10-12h yöunista tulikin äkkiä minulle pyhä asia, jota mikään ei saanut häiritä. Se oli keino selvitä seuraavasta työviikosta. Silti päässä jyskytti koko ajan pieni väsymys. ”Koskahan viimeksi olin oikeasti pirteä?” ”Jep, viime lomalla..” Tämä oli äärettömän hämmentävää, sillä nautin työstäni ja päivät kuluivat hurjaa vauhtia töiden parissa.

Pikkuhiljaa aloin luopua harrastuksistani ja pienentää elinpiiriäni töiden ulkopuolella. En vain jaksanut enää rankkoja fyysisiä suorituksia ja sosiaalisia tilanteita. Työpäivien jälkeen olin lopen uupunut. Myös kotityöt alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä – tiskit lojuivat pöydällä, en jaksanut käydä kaupassa, ruuan laittamisesta puhumattakaan ja en edes muistanut, koska olisin edellisen kerran siivonnut. Tiesin, että kodin kaaos vei voimiani entisestään, mutta en vain saanut imuria käteen. Lopulta pyysin itselleni apua siivoukseen. Pari kertaa vuodessa pyysin vuoroin kaveria tai äitiä meille avuksi siivoamaan, jotta lattiat saatiin pestyä edes joskus. Henkinen tuki oli välttämätön.

Alamäki kesti puolitoista vuotta ja lopulta ainoa vaihtoehto oli sairasloma, koska siinä pisteessä olotilani alkoi vaikuttaa myös työtehooni. Suorittajana ja tunnollisena ihmisenä töissä oleminen ilman tuloksia oli jyrkästi vastoin moraaliani. Siihen asti olin sinnitellyt niin, ettei kukaan töissä huomannut uupumustani.

Kynnys ottaa sairaslomaa oli täydelliselle tytölle valtava. Vei pitkään, että havahduin omaan uupumukseeni ja suostuin ymmärtämään sen. Kuinka helvetissä näin kävi? Kympin tyttö ja uraohjus sai työterveydessä diagnoosin ”sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila”. 

Olin poissa töistä 7 viikkoa kesällä 2018. Sairaslomaa siitä oli 3 viikkoa ja kesälomaa 4 viikkoa. ”Lomaksi” siitä ajasta voin kutsua 2-3 viimeistä viikkoa ja päivääkään aikaisemmin en olisi ollut valmis palaamaan töihin. Ensimmäinen kuukausi meni kotona sängyn pohjalla. 


Miten sitten paranin uupumuksesta? Olen sitä mieltä, että sairasloma ei paranna ketään, jos omasta tilanteestaan ei ota vastuuta ja saa oikeanlaista apua itsensä löytämiseen. Sitä vain palaa uupumuksen kouriin uudestaan ja uudestaan, jos jokin ei muutu ja isosti.

Mikä uupumuksen syynä oli oikeasti? Se, että minulla ei ollut yhteyttä omaan itseeni. En osannut lukea kehoni viestejä, en kuullut omaa intuitiotani ja minulle oli täysin epäselvää se, mitä minä oikeasti haluan ja tarvitsen. 

Luulin tekeväni elämässäni kaikki prikulleen oikein, mutta miten ihmeessä kaikki meni näin pieleen? 

Kehoni oireili jo vuosia ennen uupumusta monin eri vaivoin ja sairauksin.

Yläasteelta asti kärsin aurallisesta migreenistä, joka vei toimintakykyni kohtauksien tullen täysin.

Vuonna 2011 vietin 18-vuotissyntymäpäiväni sairaalassa suonensisäisessä lääkinnässä, kun huuliherpeksenä tunnettu sairaus levisi minulla koko ylävartaloon – molempia käsiä, selkää, kasvoja ja päänahkaa myöden. Olin mennyt sairaalaan suoraan englannin kielen ylioppilaskirjoitusten kuuntelusta, koska enhän voinut niitä jättää väliin. Pääsin sairaalasta 6 päivää myöhemmin ja seuraavana päivänä astelin ylioppilaskirjoituksiin vitivalkoisena, lääkittynä ja ylävartalo täynnä arpia ja parantumassa olevia vihlovan kipeitä rakkuloita. Suoriuduin kirjoituksista ja tämän jälkeen keikuin herpeksen kanssa veitsen terällä, vahvoja lääkkeitä syöden rakkuloiden ilmestyessä milloin mihinkin päin kehoa.

Myöhemmin sain epämääräisiä niveloireita – aamulla väänsin itkua noustessani sängystä ja kammetessani kolmannesta kerroksesta rappusia alas kodistani. Taaskaan lääkärit eivät tienneet mitä tehdä kanssani, joten laittoivat nivelreumaan erikoistuneen lääkärin vastaanottojonoon. Oireet kuitenkin katosivat muutaman kuukauden päästä – juuri ennen erikoislääkärin vastaanottoaikaa.

Noista ajoista lähtien olen kärsinyt erilaisista vatsavaivoista – sain vuosia kipukohtauksia, jotka veivät toimintakyvyn, pahimmillaan kolme-neljä kertaa viikossa, mahaan sattui vähän väliä ja mikään ruokavalio ei tuntunut auttavan asiaan. Lääkärissä minulle todettiin aikanaan, että koska oireet ovat näin epäsäännölliset, ei sitä kannata tutkia – koita itse löytää ruoka-aine, joka sen aiheuttaa. Tähän päivään mennessä olen kokeillut jättää pois sokerit, viljat, hiivan ja maitotuotteet, mutta mikään ei vienyt kipujani ja kohtauksiani lopullisesti pois.

Vuonna 2015 menin valtavan väsymyksen takia lääkäriin ja minulla todettiin sekä anemia että kilpirauhasen vajaatoiminta. Maailmani romahti jälleen ja jouduin aloittaa päivittäisen lääkityksen, että pysyin tolpillani ja jaksoin käydä koulussa.

Lisäksi selkäni on ollut jo vuosia totaalinen murheen kryyni – se on aina kipeä. Kipukohta vain vaihteli vuoristoradan lailla. Milloin alaselkä on täysin jumissa ja milloin hartiat kuin kivipaasit. Hierojalla käynti on täyttä tuskaa, kun mihin tahansa koskee, niin sattuu.

Kyselin jatkuvasti itseltäni, miten kehoni voi pettää minut näin pahasti näin nuorena

Mutta kun keholliset sairaudet eivät kaataneet minua lopullisesti, astui henkinen väsyminen kehiin. Kaiken muun kanssa olin oppinut elämään tai lääkinnyt oireet pois, mutta väsymykseen ja henkiseen ahdistukseen kun ei ollut mitään ihmepilleriä.

Pysähtyminen oli mahdotonta. Töissä ajattelin, että kumpa vain saisin olla. Mutta oikeasti en osannut vain olla. Maata kotona tekemättä mitään – lukematta, katsomatta TV:tä ja ilman puhelinta. Ihan vain maata paikoillaan. Suorittajalle se oli todellinen painajainen. Mieli huutaa päässä, etten voi vain olla tässä, pitää tehdä jotakin, saada aikaiseksi, lyhentää tekemättömien töiden listaa.

Mutta kun juuri tämä on se juttu. Meidän pitäisi olla vaan. Antaa sen paskan nousta pintaan. Meidän pitäisi kohdata se tuska paikallaan olemisesta ja olla vaan, pään sisäisistä huuteluista huolimatta. 

Se on vain ajatus – se on ohimenevää”, ”Se on vain tunne – siihen ei kuole” olivat lauseita joita toistelin maatessani tuskassani.

Yhteys omaan itseen. Se on se juttu. Mutta miten ihmeessä semmoinen saavutetaan? Ei meille ole opetettu, miten olemme yhteydessä omaan itseemme. Siksi se onkin aikaa vaativa muutos – koko elämän kokoinen muutos. Ei ulkoisen elämän, vaan sisäisen elämän.

Olemme samaistuneena mieleemme, emmekä edes näe sitä. Me uskomme kaikkia niitä 60 000 ajatusta, joita meillä päivittäin on, täysin sokeasti. Uskomme niiden kertomia tarinoita itsestämme, toisistamme ja maailmasta. Emmekä edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä, mikä on oikeasti totta.

Vain mieleensä samaistunut voi olla uupunut. Hän on menettänyt yhteyden todelliseen itseensä – sydämeensä, intuitioonsa, kehoonsa ja elämä yrittää saada hänet pysähtymään itsensä äärelle uupumuksen kautta.

Olen syvästi kiitollinen ja äärettömän onnellinen, että minä uskalsin vihdoin pysähtyä. Koska nyt olen vapaa uupumuksen kahleista ja elän aidosti onnellista, omannäköistäni elämää.

Alettuani tutustua kehooni ja kuunnella sen viestejä, olen nukkunut valtavasti väsymystäni pois, maannut päiviä kotona tekemättä mitään ja seurannut sisäistä kehon ja mielen välistä kamppailua. Onneksi kehoni vihdoin voitti ja olen alkanut palautua takaisin tasapainoon. En ole saanut yhtään migreenikohtausta, en yhtään herpestä, olen luopunut kilpirauhaslääkkeistä, pahat selkäkivut ovat hävinneet ja vatsani oireilee vain silloin, kun murehdin jotakin asiaa tai syön paljon keholleni sopimatonta ruokaa. 10 vuotta kestänyt taistelu on jäänyt taakse ja teen töitä päivittäin vahvistaakseni kehoani entisestään.

Toivon, että myös sinulle on totta se tosiasia, että kehomme heijastaa meille sisäistä olotilaamme ja kipu on aina merkki siitä, että emme ole tasapainossa.

Loppuun haluan vielä jakaa ajatuksen, jonka juuri kuulin ja johon uskon täydestä sydämestäni – ”Uupuneet ovat niitä terveitä, koska he reagoivat tämän yhteiskunnan mahdottomuuteen”. Toivon, että se herättää sinussakin ajatuksia.

Kiitos, kun sain kertoa tarinani sinulle.

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *