Mökkiviikonlopun ajatuksia yksinolosta ja aikakäsityksestä

Minulla on ilmeisesti hiukan erilainen aikakäsitys kuin valtaosalla muista ihmisistä. Olen päätynyt ajattelemaan näin, koska olen monien eri henkilöiden kanssa keskustellut aiheesta ja he eivät ole kokeneet samaa. Normaalisti ihmisillä siis mitä ilmeisemmin on aika vahvasti lineaarinen käsitys ajankulusta, kun taas itselläni se on sidoksissa todella vahvasti paikkaan. Toki siis yhdessä paikassa ollessani aikani kuluu myös lineaarisesti, mutta kun vaihdan fyysisesti sijaintiani, menee minulla aikakäsitys sekaisin. Ollessani siis jossain paikassa x, olen todella siellä ja ikään kuin muuta paikkaa maan päällä ei olisikaan.

Ensimmäisiä kertoja kiinnitin tähän huomiota tullessani ulkomailta. Saapuessani kotiin iltapäivällä / illalla sen jälkeen, kun olin aamulla lähtenyt reissukohteestani, tuntui minusta ajatus reissustani todella kaukaiselta. Mieleeni ei millään mahtunut ajatus siitä, että olin samana aamuna ollut vielä toisessa maassa. Ei siis millään. Siitä tuntui olevan viikko, vaikka todellisuudessa siitä oli kulunut muutama tunti. Sama toistuu kaiken liikkumisen kohdalla, aamulla kotona ollessani työpaikka tuntuu todella kaukaiselta ja päivällä töissä en osaa kuvitellakaan, että koti olisi jotenkin lähellä, siis ajallisesti. Samoin kuin nyt mökillä ollessa huominen kotiinlähtö ja koti tuntuu olevan pitkän ajan päässä. Ja näin siis kaikkien paikkojen ja tapahtumien kanssa. Huomaan tämän myös aikakäsityksessä ystävien kanssa siinä, koska olemme viimeksi nähneet. Jos en saa jotain kiintopistettä, en todellakaan muista, koska olen jotain kaveria edellisen kerran nähnyt. Tai tarkemmin sanottuna siis, en muista kuinka kauan siitä on aikaa kulunut. Itse tapahtuman kyllä muistan paremmin, mutta kuluneen ajan arviointi on todella hankalaa. Viikot ja kuukaudet menevät aina sekaisin.

Se, miksi aloin tätä asiaa nyt miettimään, oli hetki kun tänään (lauantaina) taas jäin yksin. Olemme mieheni kanssa siis mökillä kahdestaan ja olleet täällä nyt pari päivää. Mieheni lähti muutama tunti sitten yksinään kalaan ja aloin tutkimaan reaktioitani lähdön hetkellä ja sen jälkeen. Minulle on aina olleet tosi vaikeita kaikki eroamiset toisesta henkilöstä. Ja uskon nyt, että yksi siihen vaikuttava syy onkin vähän erilainen aikakäsitykseni. Koska kun toinen häviää silmistä, tuntuu siitä sen jälkeen kuluneen kauan aikaa. Kun toinen on poissa, niin hän todella on poissa. Oli kyse kenestä tahansa ja millä aikavälillä tahansa. Ja kun taas näen toisen, on kuin aikaa ei olisi koskaan kulunut hetkeäkään. Ja tämä toistuu kaikkien ihmisten kanssa. En tiedä onnistunko selittämään ajatuksiani ollenkaan..

 

Mutta siis nyt tänään. Tiesin, että kun mieheni herää päiväunilta, hän lähtee kalaan. Jo siinä kohtaa mieltäni kiersi pieni ahdistus. Mies heräsi ja alkoi tehdä lähtöä. Ensinnäkin roikuin siis jälleen hänen perässään laiturille asti, kuten aina. Näkökontakti viimeiseen asti. Ihan kuin se muuttaisi mitään. Ikään kuin jospa hän ei lähtisikään. Vaikka toisaalta en itse halunnut lähteä mukaan ja minusta olisi varmasti kiva olla itsekseni muutama tunti. Mutta siinä kohtaa, ilman että saan selkeästi ajatuksistani tai tunteistani edes kiinni, tunnistan pientä hätäännystä joka kerta. Oli kyse sitten töihin lähtemisestä aamulla tai harrastuksista. Vaikka kuinka tiedän, että ei tässä ole mitään hätää ja hetken päästähän hän tulee takaisin. Mutta silti, aina, on se lähdön hetki, joka on kamala. Aina. Pakkani menee sillä hetkellä aina sekaisin. Joudun ikään kuin kääntämään koko ajatukseni uuteen asentoon, kun toinen poistuu. Säätämään itseni uudelleen.

Tätä hämmennyksen hetkeä kestää sen jälkeen hetken. Siis ehkä noin minuutin sen jälkeen, kun viimein todella olen jäänyt yksin. Ja sen jälkeen kaikki on hyvin. Nytkin sytytin saunan, istuskelin laiturilla sen aikaa, kun se lämpeni ja saunoin itsekseni. Ja kaikki on totaalisen hyvin. Nautin niistä hetkistä, tästä hetkestä, ihan älyttömästi. Sain meditoitua saunassa, tutkiskeltua fiiliksiäni ja latailtua akkuja. Maadoituin ikään kuin jälleen omaan itseeni, sain yhteyden omaan sisimpääni. Ja tiedän, että tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen säännöllisesti. Ja nyt minulla ei ole mikään kiire saada miestäni tuolta järveltä takaisin. Koska nautin omasta seurastani, hiljaisuudesta ja siitä, että kykenen kuuntelemaan itseäni täydellisesti ilman häiriötekijöitä.

Mutta miksi sitten joka kerta koen tuon epätoivon hetken? En osaa sanoa. Ehkä se joskus selviää. Tai sitten ei. Mutta hassu juttu tässä on se, että kun itse lähden, ei tilanne ahdista yhtään niin paljoa. Ongelma on siis vain silloin, kun toinen lähtee ja jään itse yksin. Ja välillä kun jäämme kaksinkin. Samaa ahdistusta olen huomannut myös siis esimerkiksi reissujen jälkeen, jossa ollaan oltu porukalla, kun sen jälkeen jäämme kahdestaan.

Pala parhainta Suomen luontoa, täällä sielu todellakin lepää ja ajantaju häviää

 

En ole aiemmin osannut olla yksin. Nyt vasta koen, että todella osaan nauttia siitä. Yksi syy varmasti on tämä eron hetken ahdistukseni, jonka koen aina. Pelkkä ajatuskin toisen ihmisen lähdöstä on tuntunut hankalalta ja ahdistavalta. Enkä seurassa ollessani edes osaa kaivata yksinoloa. Minun täytyy tietoisesti vain aina ottaa se aika, koska sitä hetkeä, kun tunnistaisin itsessäni, että nyt tarvitsen omaa aikaa, ei koskaan tule. Päinvastoin ajatus yksin jäämisestä nostaa ahdistuksen ja hädän aina pintaan. Ja joka kerta joudun itselleni toistelemaan, että se tekee hyvää! Ja joka kerta tämän totean, että todellakin, tätä minä kaipaan. Jotta saan taas sen yhteyden itseeni ja osaan nauttia hetkestä.

Mutta siitä yksin olemisesta. Muistan kuinka nuoruuden kesinä, kun koulusta oltiin lomalla ja töitä ei ollut, ahdistuin joka paikassa. Kotona vanhemmat olivat töissä ja veli jossain kavereiden kanssa ja silloisen poikaystävän luona olin myös yksin hänen ollessa töissä. Kaikki nuo päivät vietin aikaa tappaen ja odottaen, että joku pääsee töistä eikä minun enää tarvitse olla yksin. Ja ahdistuksissani vaihdoin vähän väliä paikkaa kotoa poikaystävän luo ja takaisin, kun missään ei ollut hyvä olla.

Muutettuani pois kotoa poikaystäväni luo ja suhteen tultua myöhemmin kohti päätöstään, yksi merkittävimmistä syistä, miksi en eropäätöstä uskaltanut tehdä aiemmin, oli tuo samainen yksinjäämisen pelko. En ollut koskaan asunut yksin ja se pelotti. Tiedostamattani sekä ihan myös tietoisestikin. Tässä kohtaa hyvä ystäväni kysyi kerran, että mikä siinä sitten oikein pelottaa. Ja siinä hetkessä en osannutkaan vastata. Palanen pelosta irtosi ja uskalsin jäädä yksin asumaan.

Tiesittekö muuten, että puunparran eli naavan esiintyminen kertoo ilman puhtaudesta? Löysin mökkimetsistämme valtavasti viimeksi naavaa ja pysähdyin niitä ihastelemaan ja silittelemään. Ne on muuten ihanan pehmeitä!

Nyt olen ollut kotona kuukauden verran – kalenterista katsottuna. Omassa aikakäsityksessäni en osaisi sanoa yhtään mitään, kuinka pitkä aika töistä pois jäämisestä on kulunut. Tänä aikana olen nyt todellakin joutunut olemaan yksin. Ja koskaan en varmasti ole kasvanut näin hurjaa vauhtia henkisesti kuin näiden viikkojen aikana. Lähinnä ensimmäinen havaintoni oli ymmärrys siitä, kuinka pihalla tosiaankin olen. Aiemmin olin niin täydellisessä pyörteessä varmana työpaikasta, kodista ja koko elämästäni. Mutta nyt en ole enää ollut varma mistään. Minulla on ollut yksin ollessani todellinen aika pysähtyä ja kysyä itseltäni, mitä minä todella haluan. Tällaisen aikakäsityksen omaavana henkilönä en tätä irrottautumista pysty mistään tekemään ollessani fyysisesti läsnä kyseisessä paikassa/asiassa tms. Eli töitä tehdessä olen todellakin kiinni työnantajassani, en osaa kuvitellakaan irrottautumista, samoin kuin ollessani mieheni kanssa pelkkä ajatus erosta saa ahdistuksen pintaan. Ja sama monen muun asian kanssa. Tarvitsen fyysisen etäisyyden, jotta pystyn käymään minkäänlaista keskustelua itseni kanssa siitä, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä todella tahdon.

Tämä paikkaan sidonnainen aikakäsitykseni toimii myös toiseen suuntaan. Ollessani nyt täällä mökillä, nautin tästä niin paljon ja mietin aina täällä ollessani, miksen käy täällä useammin. Vastaus on helppo. Kun en ole täällä, en tietyllä tavalla edes osaa kaivata tänne. Vaikka samalla toki kaipaan. Mutta tämän paikkasidonnaisuuden kanssa muualle itsensä kuvitteleminen on aina todella kaukaista. Ja tämä sama pätee kaiken suhteen – lähtö lenkille, pilatekseen, joogaan, illanviettoon, tallille, kotiin tai ihan mihin vaan. Aina sama juttu. Monesti olen miettinyt, että jos harrastukseni olisivat kiinni siitä, jaksanko/viitsinkö tehdä asiaa juuri nyt, vastaus olisi 99% aina ei. Jos siis istun sillä hetkellä kotona. Mutta jos olen jo autossa, jaksan kyllä. Kumma juttu. Kotini ulko-ovella taitaa olla isoja maagisia voimia… Sen toiselle puolelle kun pääsee, niin helpottaa aina. Tästä syystä olen myös mestari extempore-vierailija. Jos olen matkalla jonkun tuttavani kodin ohitse, on mielessäni aina, että soitan ja stoppaan kylään. Ihan kuin siihen esim 20 km päähän olisi jotenkin pitkä matka kotoa lähteä erikseen. Mutta minulle siinä on. Näen ystäväni kotipaikkakunnan ja silloin olen jo siellä.

 

Tästä kirjoituksesta taitaa puuttua täysin punainen lanka. Mutta ei se mitään. Näistä asioista minun nyt selkeästi oli tarve kirjoittaa. Ennen kaikkea siksi, että saadessani ajatuksiani ulos päästäni, selkiytyvät ne huomattavasti ja ymmärrän itse jälleen entistä paremmin itseäni. Koska siitähän tässä koko hommassa on kyse. Matkasta mielenrauhaan. Matkasta itseeni, sisimpääni. Sen näkemisestä ja kokemisesta. Oman itsen tuntemisesta. Toivottavasti sinäkin pysähdyt havainnoimaan omia tuntemuksiasi, varsinkin jos ne ovat yhtään negatiivisia.

 

Rakkaudella,
Minna

Lue myös kirjoitus: Miksi jokaisen tulisi viettää aikaa itsensä kanssa?

Sinua saattaa kiinnostaa myös

2 kommenttia

  1. Mulla on tullut samanlaisia fiiliksiä yhdessä paikassa olemisesta ja muiden paikkojen olemassaolon unohtamisesta nyt, kun olen ollut enemmän läsnä hetkessä. Aiemmin halusin usein jonnekin muualle kuin missä sillä hetkellä olin. Mielenkiintoinen teksti <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *