Rikkinäinen lapsi

Olen viime aikoina pohdiskellut ja käsitellyt ihmisten ja erityisesti itseni rikkinäisyyttä. Mitä se tarkoittaa ja kuinka yleistä se loppu peleissä on. Olen tullut siihen lopputulokseen, että meistä jokainen on jollain tapaa rikkinäinen – tai ainakin ollut. Mutta miksi näin on? Vastasyntynyt kun on kaikin puolin täysin ehjä ja viaton, jokainen voi tämän allekirjoittaa. Niin mitä meille sitten tapahtuu, kun meistä tulee rikkinäisiä? Koskemattomuutemme pirstaloituu, on kuin meidät kaikki olisi tuomittu murskaantumaan, jollain tavalla, jossain vaiheessa. Miksi?

Ihmisen kehityskaari ja elämänkaari itse asiassa perustuu juuri tähän. Me synnymme täydellisinä, hajoamme ja sen jälkeen jahtaamme eheytymistä, kunnes saavutamme sen ja olemme jälleen ehjiä, tunnemme itsemme täysiksi ja ikäänkuin palaamme kotiin. Siksi sinäkin tätä kirjoitusta todennäköisesti luet – haluat eheytyä, kasvaa henkisesti, tuntea itsesi täydeksi, vapaaksi ja riittäväksi. Sitä minäkin olen etsinyt ja pikku hiljaa alan nähdä tuon eheytymisen itsessäni.

Rikkoutuminen

Milloin tuo rikkoutuminen meille sitten tapahtuu? Milloin koet tulleesi elämässäsi jollakin tapaa loukatuksi? Milloin sinua on satutettu? Milloin sinut on torjuttu? Milloin sinä et ole kokenut itseäsi riittäväksi? Jokainen meistä osaa luetella tällaisia tapahtumia elämästämme, olivatpa ne sitten isoja tai pieniä asioita, sillä ei ole merkitystä.

Kasvaessamme vauvaiästä lapsuuteen, alamme ottamaan koko ajan entistä vahvemmin yhteyttä ympäristöömme. Tutkimme sitä, otamme kontaktia toisiin ihmisiin ja käymme vuorovaikutusta muiden kanssa. Ja näin tehdessämme, olemme tekemisissä rikkinäisten aikuisten kanssa, joilla on omat tiedostamattomat haavansa ja näin ollen joudumme alttiiksi näille rikkinäisille toimintamalleille. Mitä enemmän kohtaamme näitä elämässämme, sitä vahvemmin ne alkavat meihin vaikuttaa.

Olemme lapsuudessamme kaikista eniten yhteydessä ja kontaktissa yleensä omiin vanhempiimme, tai vaihtoehtoisesti muihin kasvattajiimme. Näin ollen altistumme päivittäin omien vanhempiemme rikkinäisille, tiedostamattomille toimintamalleillemme ja alamme reagoida niihin omalla tavallamme. Meille kehittyy huomaamattamme vastineita näille toimintamalleille, jotta selviydymme tässä rikkinäisessä ympäristössä. Lopun kaiken kyse on siis selviytymisestä. Lapsi kehittää itselleen selviytymiskeinot vastineeksi ympäristön toimintamalleihin ja vaatimuksiin – harjoittelee selviytymään näistä ristiriitaisista tilanteista, joita ympäristön ja hänen sisäisen eheytensä välillä on. Ja näin rikkoutuminen tapahtuu. Alamme toimia, ajatella ja käyttäytyä tietyllä tavalla, jonka koemme eheyttä paremmaksi – tiedostamattamme, koska ympäristö vaikuttaa meihin niin.

Jokainen on rikkinäinen ja jokainen rikkoutuu

Yksikään ihminen ei ole voinut välttyä tästä rikkoutumiselta. Kyse on siitä, oletko jo tiedostanut oman rikkinäisyytesi ja syyt siihen. Minä uskon, että tuo rikkoutuminen tapahtuu suhteessa vanhempiin eikä kukaan vanhempi voi tätä estää. Rikkoutumisella tarkoitetaan siis kaikkia niitä asioita, jolloin lapseen reagoidaan ei puhtaasta tietoisuuden ja rakkauden tilasta ja niitä tilanteita, jolloin lapsen tarpeisiin ei vastata juuri siten, kun hän olisi tarvinnut. Tältä ei siis voi välttyä mitenkään. Kukaan vanhempi ei voi suojella omaa lastaan, kohdella häntä niin rakastavasti ja tiedostavasti, ettei hän menisi rikki. Koska emme elä täydellisessä maailmassa, jossa tarpeisiimme vastattaisiin aina täydellisesti.

Kävin jokin aika sitten keskustelua omastani sekä keskustelukumppanini lapsuudesta. Tunsimme molemmat toistemme tarinat ja pohdimme niiden vaikutusta meihin. Olen aina kokenut eläneeni hyvin turvallisen ja rakastavan lapsuuden, minun on myös sanottu eläneen jonkin asteisessa pumpulissa – kaukana karusta todellisuudesta ja elämän synkistä puolista. Olen ajatellut ja kokenut olleeni hyvin onnekas ja siksi oma rikkinäisyyteni onkin ollut niin vaikea asia ymmärtää. En ole kokenut olevani ”oikeutettu” voimaan huonosti, olemaan rikki ja sanomaan, että minulla on ollut elämässäni vaikeaa. Koska niin monella muulla on ollut ulkoisesti huomattavasti rajummat ja vaikeammat olosuhteet. Kävimme siis keskustelua aiheesta ja vastapuolen elämä puolestaan on ollut täynnä karuutta ja kurjuutta, vanhemman alkoholismia, turvattomuutta, rakkaudettomuutta, ankaruutta ja äärimmäisiä rajoitteita, joiden keskellä hän on kasvanut. Tällaisista lähtökohdista tulevasta ihmisestä ei kukaan voi sanoa, että ei olisi ihme, ettei hän olisi jollain tapaa rikkinäinen. Enemmän pidetään ihmeenä sitä, että hän on niinkin ”selväjärkinen” kuin nyt on, selvinnyt hurjista asioista ja lapsuudesta.

Miksi sitten kuitenkin kaksi näin eri ulkoisilla mittapuilla eri vertaista tarinaa ja menneisyyttä omaavaa henkilöä ovat molemmat yhtä lailla kokeneet sisäistä rikkinäisyyttä, epätoivoa ja masentuneisuutta?

Vastaus on se, että rikkoutumisen koolla ei ole merkitystä yksilölle. Jokaisella meistä on oma tarinamme ja omat haavamme ja jokaisella meistä on näin ollen oma asteikkomme niille. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvottaa meille sitä, mitä olemme kokeneet. Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaan, ettei tuo saisi meitä rikkoa tai tuo ei saisi meihin sattua. Koska se ei ole totta. Vain meidän kokemuksemme on meille totta.

 

Luonnon täydellisyydestä, kasvusta ja kuolemasta, luonnollisesta jatkumosta, muutoksesta ja kiertokulusta saa valtavasti voimaa. Luonto ei vastusta ulkoisia olosuhteita, se ottaa ne vastaan juuri sellaisena kuin ne tulee. Rikkoutuminen, kuihtuminen ja kuoleminen on osa sen toimintaa, jotta se voi jälleen kukoistaa kauniinpana kuin ennen
Takaisin kohti eheyttä

Alettuani työstämään omaa ”pumpulilapsuuttani” olen törmännyt siihen äärimmäisen kipeeän tosiasiaan, että olen uskotellut itselleni sen olleen sitä. Vasta nyt olen alkanut nähdä ne vanhempani toimintamallit, jotka minuun ovat vaikuttaneet ja joita en ole aiemmin nähnyt. Nyt, tietoisemapana ja ehjempänä aikuisena olen voinut palata lapsuuden hetkiini ja nähdä ne tosiasiat, jonka keskellä olen elänyt.

Suurin yksittäinen tekijä ja selvästi vahvin perheemme toimintamalli on ollut ongelmien poislakaisu ja tietynlainen täydellisyyden tavoittelu. Ongelmia ja haasteita ei ole haluttu tuoda selkeästi esille, julki ja kaikkien nähtäville, vaan meiltä lapsiltakin on salattu asioita paljon. Äiti on kantanut mukanaan niin suurta suorittamisen ja täydellisyyden tavoittelun taakkaa elämässään, että on lopun kaiken ollut 12 vuotta uupumuksen ja masennuksen kourissa. Ja siitäkään en oikein muista mitään, vaikka olen kaiken sen keskellä kasvanut koko nuoruuteni. Vanhempani ovat vain jaksaneet ja yrittäneet kaikkensa luoda meille lapsille mahdollisimman hyviä olosuhteita kasvaa ehjiksi aikuisiksi. Mutta vaikka kuinka he ovat tämän rakkaudella tehneet, on se kaikessa paradoksaalisuudessaan aiheuttanut ainakin minuun sen ristiriidan ja rikkinäisyyden, jonka kanssa nyt kamppailen. Koska suurimmat haasteeni ovat suorittaminen, täydellisyyden tavoittelu, Mona Lisamainen ulkoinen ”kaikki on hyvin”-kuori, jonka läpi en näe edes itse itseäni. Olen kasvattanut näiden vuosien varrella valtavan suojamuurin itseni ympärille, etten ole nähnyt edes itse omia ongelmiani – niitä todellisia ongelmiani. Koska suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat näistä syvemmistä toimintamalleista vain ulkoisia ilmentymismuotoja. Todellinen ongelma on se, etten ole suostunut katsomaan omaa lapsuuttani, myöntämään sen haasteita, myöntämään vanhempieni haasteita ja ihmisyyttä ja todella näkemään, mikä minut on tähän ajanut.

Suurin syy sille, etten tätä asiaa ole suostunut aiemmin kohtaamaan, on se, että se tekee kipeää. Ai että! Se todellakin sattuu. Illuusio, jota olen kantanut mukanani koko elämäni, on pirstaloitumassa. Täydellisen kuoren alka alkaa valua moskaa ulos ja alan vihdoin tajuta sen, että ehei, en minäkään ole säästynyt siltä vanhempien aiheuttamalta rikkoutumiselta. Ja voi että, tässä sitä nyt ollaan. Katsotaan jälleen uutta sokeaa pistettä silmästä silmään. Itketään, huudetaan, nauretaan ja kirotaan. Päästetään sitä moskaa ulos, nähdään kaikki ne pienisäikeisemmätkin vääryydet, joita olen elämässäni kohdannut. Ja sen jälkeen annetaan anteeksi, nähdään se tosiasia, että jokainen ihminen, etenkin vanhempani ja minä itse, me kaikki olemme toimineet ja toimimme aina, jokaisessa hetkessä, parhaan kykymme ja tietotaitomme mukaan. Missään hetkessä emme olisi osanneet toimia toisin, vaan kaikki on mennyt juuri niin kuin on kuulunutkin ja tästä rikkoutumisesta kasvaa tämän ymmärryksen kautta ääretön voimavara elämääni.

Särkymisen lahja

Näin ollen olen päässyt käsiksi sihen, että kuljettuani matkan eheydestä rikkoutumiseen, tulee tästä matkasta minulle ainutlaatuinen tarina. Voimavara ja asia, josta olen selvinnyt. Kokemus, josta voin kiittää, koska se on opettanut minulle valtavan paljon. Ilman näitä kokemuksia en olisi minä, en olisi sellainen kuin tänä päivänä olen. Ilman menneisyyttä en olisi nykyisen kaltainen ihminen. Siispä kaikessa rakkaudessa katson kohti kipua, kuuntelen mitä sillä on minulle sanottavanaan, annan tietoisesti anteeksi vanhemmilleni, sukulaisilleni, ystävilleni ja koko muulle kasvuympäristölleni minun rikkomiseni, koska elämäni on kuulunut mennä niin. Minun tarinaani on kuulunut elää panssarikuoren alla, suorittaa ja pyrkiä täydellisyyteen. Minun on kuulunut olla sokea kokemuksilleni ja kieltää haavani. Koska vain siten niistä on voinut tulla minulle ääretön voimavara ja tässä tietoisuudessa voin syleillä menneisyyttäni ja rakastaa kaikki haavoittajiani. Koska sitä suurempaa voimavaraa ei olekaan, kuin voitettu haaste – särkymisestä eheytyminen.

Joko sinä näet omat lapsuuden haavasi, kuinka sinut on vanhempasi ja ympäristösi rikkonut ja vielä tärkeämpi kysymys – joko sinä pystyt kiittämään elämää näistä kokemuksista?

 

Rakkaudella,
Minna

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *