Sitä saan, mitä tilaan

Tuntuu uskomattomalta, että oikeasti voisin saada elämääni kaiken sen, mitä toivon. Pelkkä ajatus tuntuu naurettavalta – kuitenkin uskon niin, ihan tosissani. Tiedän, että kun olen valmis vastaanottamaan, elämääni saapuu toivomani – henkinen työ, runsaus, yltäkylläisyys, arvostus ja kunnioitus sekä onnellinen parisuhde. Miksei minulla sitten ole jo kaikkea luettelemaani?

Ongelma on se, että keskityn siihen, mikä minulta puuttuu. Miten paljon hukkaan energiaa pohtien, miten onnellinen olisin, jos minulla olisi sitä ja tätä. Minun pitää ajatella, että minulla on jo saavutettuna – kaikki se, mitä elämääni toivon. Miksi pääkoppani kuitenkin kerta toisensa jälkeen luettelee, mikä on huonosti eli pitkän puutoslistan. No hitsin vitsi, näin se ego minua vie edelleen, vaikka tyrkkään egolle tutin suuhun ja tuuditan sen nukkumaan, ettei se taas alkaisi parkua. Teoria hallussa, käytäntöä harjoittelen.

Iso este on pelko. Pelko estää saavuttamasta kaiken sen, mitä elämääni toivon. Tahdon ja pelkään – kaasutan ja jarrutan. Auto ei kulje, vaan junnaa paikallaan. Entä olenko ansainnut kaiken toivomani? Onko se joltain toiselta pois?

Toivon, että saan loistaa valoa maailmalle ja että voisin auttaa muita löytämään sisäisen viisauden. Tahdon olla henkinen opettaja ja henkisen polun kulkijan tukihenkilö. Tahdon jakaa elämänkokemustani. Voisin auttaa monia kasvukivuissa, sillä tiedän, mitä ne ovat. Olisi mukava luennoida, tehdä videoita, kirjoittaa ja olla henkilökohtainen kuuntelija/kannustaja henkisen polun valinneille tai sitä polkua etsiville.

Missä siis vika, ettei homma ole jo alkanut? Minulla taitaa olla pelkoja, jotka estävät minua vastaanottamasta työtä. Yritän löytää ne viimeisetkin pelon siemenet, jotka estävät minua heittäytymästä täysin henkiseen työhön, siihen työhön, jota täydestä sydämestäni haluan tehdä. Suurin pelko on ollut se, että tulen julkisesti nokituksi mielipiteitteni takia. Tämän blogin perustaminen oli suuri uskalluksen askel. Muita pelkoja on, että olenko riittävän hyvä ja osaanko varmasti auttaa. Päästän pikku hiljaa jokaisesta pelosta irti ja otan vastaan henkisen työn. Tahdon auttaa, olen valmis. Tervetuloa henkinen työ!

Olen toivonut saavani rinnalleni miehen, jonka kanssa voisin elää etäparisuhteessa. Miehen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan syvästi, miehen jonka kanssa arvomaailmani olisi samanlainen ja jonka kanssa meillä olisi suhdetta liimaava intohimo.

Miksi sitten tällainen mies ei elämääni ole astunut? Elämässäni on piipahtanut miehiä, joille en ole ollut tärkeä, jotka eivät ole kunnioittaneet minua ja jotka eivätkä ole halunneet mahduttaa minua elämäänsä. He eivät ole uskaltaneet avata sydäntään rakkaudelle, vaan ovat pötkineet pakoon. Missä siis vika? Jälleen kerran törmään peiliin. Minä en ole arvostanut itseäni, enkä ole pitänyt itseäni tärkeänä, joten minulle tulee peilejä jatkuvasti vastaan. Näen omat pelkoni elämääni kävelytetyissä miehissä. Kaikki omat vikani peilataan toisten ihmisten kautta minulle takaisin. Kohtaan sellaisia ihmisiä kuin olen itse. Enää en voi edes manata, miten pimeitä miehiä ovat, kun nyt ymmärrän, että jokainen kohtaamani ihminen ei ole sattumalta elämässäni, vaan kukin on kertomassa rankkaa totuutta minusta.

Juhannuksena kohtasin miehen, jonka kanssa olemme tapailleet. Hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä ja raivaa minulle tilaa kiireiseen elämäänsä, viihdymme yhdessä. Hän ei kuitenkaan taida uskaltaa rakastua minuun. Jaa, että miksei? No, kun minä olen niin peloissani siitä, että uskallanko rakastua. Tulenko hylätyksi ja koen taas kipeän eron. Eli minä näen taas kehitykseni toisen ihmisen kautta. Haloo Teija, elämä on aina irti päästämisen harjoittelua, tässäkään ei pitäisi olla mitään uutta. Teoria hallussa, käytäntö tökkii. Okei, uskallan rakastua. Pyydän itseltäni anteeksi ja annan itselleni anteeksi, että olen taas tällaisenkin pelon itselleni luonut. Tervetuloa parisuhde!

Olen todistanut itselleni, ettei onni ole kiinni tavarasta, omaisuudesta eikä rahasta. Olen heittäytynyt tyhjän päälle, elänyt ilman säännöllisiä tuloja ja ilman varallisuutta. Elämääni on virrannut juuri sen verran tuloja kuin on ollut menoja. Nyt siis tiedän, että elämä kantaa taloudellisesti. Minulla ei ole ollut ainuttakaan tulonlähdettä tiedossa, mutta siitä huolimatta en ole ollut huolissani – vaikka moni tuttuni on ollutkin minun puolestani. Olen siis pärjännyt ja vakuutuin, että minusta pidetään huolta, kunhan en pelkää. Murehtiminen on yksi pelon muoto ja siinä olen ollut aiemmin erityisen hyvä. Kultamitalin olisin saanut, jos murehtiminen olisi ollut kilpailulaji. Nyt en murehdi toimeentuloani ja voin ottaa vastaan elämääni yltäkylläisyyden.

Ajatuksemme keskittyy luettelemaan, etten ole onnellinen ja tyytyväinen, koska minulta puuttuu rahaa, auto, omakotitalo tai lomamatka. Taas palaan siihen, mitä alussa mainitsin: ongelma on siinä, että keskitymme puuttuvaan, kun meidän tulisi keskittyä siihen, mitä me elämäämme toivomme ja ajatella, että se on jo saavutettu.

Teen lapsenomaisia mielikuvamatkoja siihen, että kaikki toiveeni on täytetty. Mietin, miltä uusi kotini näyttää mukavan miehen seurassa ja miltä tuntuu olla unelmatyössä. Tunnen suurta kiitollisuutta. Kuulostaa tyhmältä vai mitä? Niin kuulostaa, mutta lähde kokeilemaan kanssani – onnistuuko. Tervetuloa runsaus ja vauraus!

Onko runsaus ja vauraus joltain toiselta pois, jos ne minulle annetaan? No, ei todellakaan. Juuri minä tai juuri sinä olet oikea henkilö vastaanottamaan kaiken, mitä elämäämme tarvitsemme. Minua on estänyt vastaanottamasta runsautta se, etten ole kokenut ansainneeni sitä. Oma minäkuvani on ollut niin järkyttävän huono, etten ole kokenut ansainneeni yltäkylläisyyttä. Miksi muka minulle?

Olen vihdoin oppinut rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen ja tiedän, että olen ansainnut kaiken sen, mitä elämääni toivon. Aivan kaiken.

Rakkaudella,
Teija

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *