Sitten olen onnellinen, vai olenko sittenkään?

Minuun sattuu. Tähän vatsan ja rinnan alueelle. Tajuan, että en ole onnellinen. En missään. Me ihmiset perustamme onnemme ja elämämme ehdollistumiin. Asetamme onnellemme ehtoja. Sitten kun sitä ja tätä, olen onnellinen. Mutta karu tosiasia on se, että se onni ei tule näiden ulkoisten asioiden mukana. Ikinä. Tai tulee se hetkeksi, mutta sen hetken jälkeen tulee uusi ehto. Ja loputon kierre on valmis.

Minun ”sitku” asioita ovat olleet mm.

  • Sitten kun saan ensimmäisen täyden palkan vuosien opintotukiaikojen jälkeen
  • Sitten kun saan tämän työpaikan
  • Sitten kun minulla on enemmän vapaa-aikaa
  • Sitten kun asun omakotitalossa
  • Sitten kun kotini on täysin valmis
  • Sitten kun olen fyysisesti vahvempi
  • Sitten kun on viikonloppu
  • Sitten kun tulee kesäloma
  • Sitten kun pääsen ulkomaille

ja viimeisimpänä – Sitten kun vaan saan olla

No nyt olen vain ollut. Eikä se paha olo lähde mihinkään. Se on tässä minun mukanani koko ajan. Se ei lähtenyt sen mukana, että pääsin pois töistä, jäin kotiin ja teen, mitä haluan. Se oli mukanani viime talvena lomamatkalla, se oli mukanani joka viikonloppu. Eikä se todellakaan hävinnyt suurempien ansioiden jälkeen. Koska se ei katoa minkään ulkopuolisen syyn takia. Se on osa minua, se on minussa. Vaikka kuinka yrittäisin sysätä sitä töiden tai minkä tahansa muun syyn niskaan. Siinä se on. Enkä osaa tehdä sille mitään.

Omaa pahaa oloa ei pääse karkuun minnekään, se seuraa aina mukana. Niin kauan kuin sen äärelle uskaltaa pysähtyä, hiljentyä tarkastelemaan sitä. Sallia sen olemassaolo. Tehdä se näkyväksi.

Mutta. Onneksi on mutta. Minä tiedän, että tämän asian ymmärtäminen on järisyttävän suuri askel eteenpäin. Se, että vihdoin pysähdyin tämän olon äärelle, on tärkeää. Se, että itken keskellä metsää laahustaessani mukavan viikonlopun jäljiltä kotiinpäin, on tervettä. Se, että miehen tullessa illalla töistä kotiin kiukuttelen hänelle omaa pahaa oloani ja hänen siitä minulle sanoessa purskahdan itkuun. Ja se, että tätä tekstiä kirjoittaessani itken niin, etten näe ruutua, on vain hyvä asia. Koska sen itkun kautta se paha olo pääsee minusta pois. Ennen olen vain kieltänyt sen olemassa olon ja työntänyt sitä kaikin voimin syvemmälle ja syvemmälle. Mutta nyt itku saa tulla. Kesken joogaamisen, kesken puhelun, täydessä ruuhkajunassa. Ja lukiessani tätä tekstiä neljättä kertaa ennen julkaisua. Koska joka kerta sen itkun jälkeen minulla on hiukan helpompi hengittää. Minulla on hiukan parempi olo. Kunnes ei enää olekaan. Ja sama looppi alkaa alusta. En tiedä, kuinka kauan tätä kestää, mutta kestäkööt.

 

Minulla on sellainen fiilis, että teoriaa olen tankannut kyllä. Henkiseen hyvinvointiin liittyvät teemat ovat tuttuja. Mutta teorian opiskelun jälkeen tulee se käytännön harjoittelu ja opittujen asioiden soveltaminen. Siinä sitä sitten ollaan. Avuttomana. Riipin raapin yritän tehdä jotakin. Mutta kun ei. Henkisen hyvinvoinnin puolesta puhuja, joka itse makaa kotona pahan olonsa kanssa. Elä unelmasi todeksi. Just be.

 

Osallistuin toukokuussa Jenniemilian AWAKE-seminaariin, joka muutti elämäni. Näin ensimmäistä kertaa asiat kristallinkirkkaasti. Näin omat rajoitteeni ja uskomukseni. Sen viikonlopun aikana pääsin jopa niistä eroon. Hetkeksi. Pääsin maistamaan sitä ihmeellistä maailmaa, jossa elää vapaana, itsestään kumpuavaa onnellisuutta täynnä. Tuon seminaarin aikana minussa tapahtui jotain ihmeellistä. Tulin nähdyksi ja kuulluksi ja vihdoin näin itse itseni. Viimeisenä päivänä sain muilta seminaariin osallistuneilta äärettömän ihania kommentteja. Parhaiten mieleeni on jäänyt se, kun eräs mies tuli sanomaan minulle jotakuinkin näin ”Piti oikein katsoa ympärilleen täällä salissa, että onko täällä joku toinen noin saman näköinen ihminen, kun katsoin sinua tänään tuolla lavalla. En meinannut tunnistaa sinua samaksi ihmiseksi kuin eilen.” Niin, toden totta. Tuon koin myös itse. Ja tuon minä haluan elää todeksi minun elämääni. Haluan löytää onnellisuuden ja rakkauden itsestäni. Haluan elää täyttä elämää juuri nyt, tässä hetkessä. Ilman yhtäkään ”sitku”-lausetta. Koska elämä on lahja. Ja koska minulla on kaikki hyvin juuri nyt. Ilman mitään ulkoisia asioita. On minusta itsestä kiinni, miten elämääni ja asioihin suhtaudun. Voin aina valita joko positiivisuuden tai negatiivisuuden. Voin valita elää rajatonta tai rajoitettua elämää. Koska mikään ulkopuolinen asia ei määritä minua ihmisenä. Minä olen minä, oman onneni seppä, eikä kukaan voi viedä sitä minulta pois, jos en itse sitä anna kenenkään mukaan. Tällä hetkellä ymmärrän tämän teoriassa ja harjoittelu on meneillään. Toivon, että joku päivä olen edennyt niin pitkälle, että pääsen soveltamaan sitä omassa elämässäni.

 

Yhtenä isona konkreettisena askeleena kohti teorian viemistä käytäntöön, ilmoittauduin AWAKE-seminaarin aikana Jenniemilian puolen vuoden mentorointiohjelmaan, joka on alkanut nyt kesäkuussa. Minulla on toiveikas olo siitä, että tämän aikana tulen etenemään harjoittelu- ja soveltamisvaiheeseen oman henkisen hyvinvointini saralla. Odotan tätä matkaa todella innolla, sillä joka kerta Jennin nähdessäni mieleeni muistuu ne seminaariviikonlopun fiilikset, jotka haluan nyt juurruttaa elämääni. Kun omia pelkojaan jakaa muille, samassa veneessä oleville ihmisille, tulee niistä todellisia ja itsensä alkaa pikkuhiljaa näkemään. Jennin avulla olen nyt jo nähnyt niin paljon ja hän sai minut ymmärtämään, ettei minun aktiivisesti tarvitse yrittää muuttaa mitään. Kaiken avain on asioiden näkeminen ja niiden salliminen. Se, että ahdistuksen keskellä pysähdyn katsomaan sitä ahdistusta silmästä silmään ja annan sille luvan olla. Sen sijaan, että yrittäisin kieltää sen ja poistaa sitä. Joten, nyt vain olen, vaikka en vielä onnellinen, niin vain olen. Tunnen kaikki ne tunteet, joita pintaan nousee – ahdistuksen, surun, ristiriitaisuuden, kiukun ja masennuksen. Enkä peitä niitä minnekään. Koska tästä todella vasta alkaa matka mielenrauhaan.

Kiitos, kun olet mukana.

 

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

4 kommenttia

  1. Peukku! Don´t worry, be happy <33 Harjoittelut menossa myös täällä! Mua on muuten vaikeimpina hetkinä auttanut Saara Aallon Monster-biisi! Tuli taas mieleen tästä tekstistä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *