Tie vapauteen – yksinkertainen ja konkreettinen keino, jonka avulla onnistut vaihtamaan ahdistuksen rennoksi onnellisuudeksi

Havahdutko ajoittain rinnassa puristavaan ahdistukseen? Se tuntuu epämukavana olona ja vaikuttaa olotilaasi huomattavasti. Ja kun havahdut tähän epämukavaan olotilaan, haluaisit siitä eroon. Koska kuka nyt jatkuvan ahdistuksen kanssa haluaisi elellä elämäänsä? Kenties olet jo yrittänyt mindfullnesia, meditaatioäänitteitä tai muita ”perinteisiä” konsteja, mutta ahdistus ei vain katoa, vaikka kuinka yrität puskea sitä takaa-alalle. Poissa silmistä, poissa sydämestä – vai menikö se sittenkään niin?

Olen taas viimeaikoina pyöritellyt näitä samoja henkisen kasvun ”perusjuttuja” ja tullut siihen lopputulokseen, että koko elämä on yhtä henkistä harjoitusta ja jatkuvaa oppia, asioiden syventämistä, kertaamista ja pohdintaa. Monesti ihmiset näkevät henkisen hyvinvoinnin mielettömän valtavana aihealueena, josta ei saa mitään otetta. Totta se onkin osin, sillä miedän mieli on monimutkainen ja se tekee asioista monimutkaista. Lisäksi harvat saavat henkisestä hyvinvoinnista kiinni konkreettisella tasolla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että täydellinen henkinen hyvinvointi, rakkaudesta käsin eläminen ja syvä onnellisuus on kaikkea muuta kuin monimutkaista. Se on oikeastaan aika yksinkertaista ja konkreettista, kun luovumme sen monimutkaisuudesta ja tartumme siihen oikealla tavalla kiinni.

Ajatellaanpa siis hetki.

Usein meidän kokemat haasteet ja kärsimys johtuu siitä, että vastustamme kyseistä asiaa.

Jokainen hetki, tilanne, tunne ja ajatus siis sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan vastustuksellamme luomme siihen kitkaa ja SE aiheuttaa meille ahdistusta ja kurjan olon. 


Anna tämän tiedon todella pudota syvälle sisimpääsi. 

Usein tilanteen näkeminen ja hyväksyntä sellaisenaan, on kaikki mitä sinun tulee tehdä. (Sierra Nevada, 5/2019)

Miten tämä siis voisi pitää paikkaansa? Testaan itse tätä jatkuvasti omassa elämässäni ja mitä enemmän sitä harjoittelen, sitä vakuttuneempi olen siitä, että asia on juuri niin. Lisäksi monet tuntemani ihmiset ovat saaneet avun tästä ajatusmallin muutoksesta. Avatakseni asiaan enemmän, kerron sinulle esimerkin tältä aamulta.

Paniikkinappula pohjassa

Minulle matkalle lähtöön liittyy paljon vaikeita asioita. Olen pienestä asti jännittänyt vatsallani kaikkia asioita ja ulkomaille lähtö on yksi suurimmista vatsaani jännittävistä asioista. Viime syksyinen lentokenttäkatastrofi, joka johti koko alkuperäisen reissun peruuntumiseen, ei auttanut tämänkertaista lähtöä. Sain siis harjoitella ihan reilusti jälleen oman kärsimykseni kanssa elämistä, sen hallintaa ja siitä vapautumista. Lähtökohtaisesti siis kurja tilanne, mutta harjoituksena loistava, koska tämä on yksi isoimpia haasteitani. 

Eilen alkoi loma. Aivan huikea fiilis. Tanssin ympäri kämppää koko illan ja tein meille kahden ruokalajin illallista jääkaappia tyhjentääkseni. Olin fiiliksissä siitä, että pääsen 3,5 v tauon jälkeen taas Espanjaan. Siinä maassa vaan on jotain niin kutkuttavaa, maagista ja minua houkuttavaa, että pelkkä ajatus sinne pääsemisestä luo huumaavan olotilan. 

Yöllä kuitenkin heräsin hankalaan olotilaan. Oli vaikea pysyä sängyssä ja ahdisti. Meditoinnin avulla sain itseni kuitenkin takaisin uneen. Aamulla herättyäni alkoi lopullinen pakkaus ja mieli kiristyi kiristymistään. Ahdisti, huoletti, ärsytti ja stressasi. Mitä mukaan? Mitä voi karsia? Mitä ainakin tarvitaan? Miten loput ruuat jääkaapissa? Kukat ja kasvit? Käsimatkatavaroihin tulevat nesteet? Mahtuuko ne nyt sinne pussiin? Mitä miehen pussiin vielä mahtuu? Voiko tätä 100g rasvatuubia ottaa mukaan, kun raja on 100ml, miten nämä nyt suhteutuu toisiinsa? Olenko valmis luopumaan tästä, jos ne turvatarkastuksessa vie sen? Ja ne kengät, mitä sinne nyt tarvitse? Mitkä mahtuu mukaan? Entäs aurinkorasva? Ainiin, eihän se mahdu siihen 100ml. Ja toi kasvovesi. Sitä on tuossa pienessä purkissa noin vähän. Mutta voiko tuota toista sekoittaa siihen, kun ne ei ole samaa tavaraa? Vai riittäisikö se jämä koko matkaksi? Voi ristus. Bikinit, mitkä otan mukaan? Rantapyyhkeet, jestas, missä ne matkapyyhkeet nyt on! Ja pyykit on vielä kuivumassa, osa vielä märkiä. Pitikö se pyykinpesukin jättää viimeiseen iltaan. Shampoo purkki täytyy vielä täyttää. Joogatakin pitäisi ehtiä, että saisi kroppaa vähän avattua ennen lentoa. Selkää särkee edelleen ja takareidet on jumissa edellisestä harjoituksesta. Muista kastella nyt ne kasvit enne lähtöä. Ja tuossa tuo kasvovesi on edelleen. Voi perkele.. 

Kaiken kukkura oli tässä kohtaa se, että mies tulee varmaan viidennettä kertaa lähelle, innoissaan reissusta – silittelee ja yrittää halata. No nyt riittää. Tiuskasen, voitko antaa mun nyt olla rauhassa, haluun saada tän homman nyt läjään. Toisin sanoen pikkuminna haluaa nyt kontrolloida tätä stressaavaa tilannetta. Kaikki narut tänne heti nyt, ettei mitään vaan satu. Pelottava, uusi tilanne, ei tuttua ja turvallista. Katastrofi rakkaalle mielelleni! Eihän reissuun nyt voi lähteä huolettomalla mielellä, LOS PÁNICOS! 

Mies tokasi, että jaha, semmonen hetki sitten. Ja se oli eka hetki, kun havahduin, että totta. Mitähän hittoa mä tässä touhuan. Työnnän toista pois, kierrän ja hämmennän tätä pahaa oloani, stressaan ja kärvistelen. Ja miksi ihmeessä? Herättyäni kävelin heti miehen perään, kaappasin kainaloon ja sanoin, että tuu tänne. Toinen siinä sitten silmät lautasenkokoisina, että just sanoit, että älä koske.. No sitten tuli itku. En tiedä miksi, mutta siinä toisen kainalossa oli turvallista päästää vähän irti. Katsoa sitä kipua silmästä silmään. Sanoa, että ahdistaa ja on hankala olo. Olla vaan siinä paskassa tunteessa. Ja sitten helpotti. Noniin, eiköhän jatketa tätä pakkausta! Välillä naureskelen mielessäni, kuinka tuo mies jaksaa mua vielä katella, kun ikinä ei tiedä kuinka nopeasti se mieli muuttuu. Tai sitten mieli ei muutu, mutta se lamppu syttyy. 

Tämän episodin jälkeen suoritin vähän vähemmällä stressillä pakkauksen loppuun ja päästiin lähtemään. Parin vessareissun ja vesilitran jälkeen myös vatsa totesi, ettei meillä olekaan hätää. Ja nyt istun lentokoneessa, kiitollisena ja tyytyväisenä. Tällaista tämä elämä siis on. Jatkuvaa henkistä harjoittelua. 

Mitä tässä oikein tapahtui?

Havahdu omaan ahdistukseesi

Aiemmin olisin jatkanut stressaantuneena, ärtyneenä, vatsakipuisena ja hermoheikkona koko matkustuspäivän. Yleensä rauhoituin vasta ensimmäisen yön jälkeen matkakohteessa. Ei siis kovin kivaa kenellekään. Ei itselle eikä muille. Oikein viiden tähden lomaseuraa..

Mutta, harjoiteltuani jo edellisellä reissulla pikku-kontrolli-minnan kanssa matkustamista, havahduin tällä kertaa jo tunteja aiemmin. Miehen vastaus tiuskasuuni toimi triggerinä tällä kertaa. Oli kuin joku olisi sytyttänyt lampun päähäni, että heeeeetkinen, mitäs täällä tapahtuukaan. 

Astuin siis sillä hetkellä itseni, mieleni – ulkopuolelle.

Ahaa, huomaan että minua ahdistaa tällä hetkellä aika paljon.

Vai niin, mielenkiintoista.

Huomaan myös, että sanoin äsken pahasti miehelleni. 

Lisäksi huomaan stressaavani todella paljon nyt tätä tilannetta, vaikkei tässä hetkessä olekaan mitään todellista hätää.

Sen sijaan, että jatkaisin tällä raivopää-stressilinjalla, mikähän olisi järkevintä juuri nyt? 

Mitä sisäinen suuressa hädässä oleva pikkuminna juuri nyt kaipaa? 

Huomiota.

Nähdyksi tulemista.

Rauhoittelua.

Turvaa.

Siispä jätän tämän homman nyt kesken ja menen hetkeksi hengähtämään. Mies kainaloon ja annetaan sen pahan olon nyt näkyä. Annoin hädässä olevalle itselleni huomiota, miehen kainalo loi turvan tunteen ja katsoin vain pahaa oloa, annoin sen tulla. Pari kyyneltä, pahan olon sanoitus ulos sisältä ja hetken hengittely. Kappas, ei tämä nyt niin paha ollutkaan. Taaskaan.

Yleensä oman tuskan näkeminen, silmästä silmään katsominen, on tehokkainta. Tuskan, joka liittyy sinuun ja on sinussa – näe se todellisena ja olet vapaa. (Sierra Nevada, 5/2019)

Näe oma hätäsi

Liian usein juoksemme sokeana elämäämme eteenpäin mielemme painaessa taukoamatta sitä hätä-paniikkinappulaa. Olemme sokeita sille, mitä meissä tapahtuu, miksi tämä tapahtuu ja mitä oikeasti tarvitsisimme tässä tilanteessa. Emme näe, että sisällämme on hätä. Olemme sokeita sille, koska olemme itse siinä tilanteessa se hätä. Kärsimme, koska olemme täysin samaistuneena kärsimykseemme ja muuta todellisuutta ei ole. 

Ja tässä piilee koko homman juju. Tie vapautumiseen on tulla tietoiseksi omasta hädästä.

Täsmennyksenä vielä, hädällä tarkoitan mitä tahansa hetkeä tai tilannetta, joka aiheuttaa sinulle epämiellyttävän tuntemuksen. Se voi olla kauppajonossa ärtymys siitä, että jono ei etene nopeammin. Se voi olla stressi tai ahdistus työpalaverissa omasta esiintymis- tai puheenvuorosta. Väsy-ärsy-kiukku töiden jälkeen, kun pitäisi ruokaa laittaa. Stressi, mitä vaatteita laittaisi aamulla päälle. Aamuruuhkassa paniikki siitä, ettei ehdi ajoissa töihin. Tai ahdistus isosta porukasta, jonka edessä pitäisi puhua. 

Mikä tahansa, joka aiheuttaa sinulle tunteen, jota et haluaisi kokea. 

Joten, kun tällainen hetki iskee, kaikki mitä sinun tulee tehdä, on nähdä se. Kappas, tässä on tällainen ärtymys. Katos vaan, mua muuten ahdistaa ihan helkkaristi. Ja sen jälkeen antaa sen olla. Ei siitä tarvitse pyrkiä eroon, se lähtee kyllä ihan itsekseen, kun on tullutkin. Se on vain tunne!

Itselläni toimii parhaiten se, että oikein lähden lietsomaan tunnetta. Ai että, ärsyttää, no antaa ärsyttää niin maan perkeleesti! Tai ahdistaa, no vitsi ahdistellaan sitten oikein kunnolla! 

Ja lopputulos on yleensä se, että koko ärtymys, ahdistus, epävarmuus tai pelko laimenee ja pian häviää kokonaan. 

Näen noissa hetkissä pikkuminnan hädän itsessäni ja annan sille luvan olla. 

Tunteen kieltäminen ja yritys työntää se pois sen sijaan voimistaa sitä entisestään. Aiemmin olin juuri tuollainen kaupassa, kotona ja töissä ahdistelija ja sisäisesti ärsyyntynyt. Ja yritin päästä siitä eroon. Hinnalla millä hyvänsä – miksi mun pitää olla tällainen, haluan tästä eroon! En halua olla ärsyyntynyt, epävarma tai pelokas, vaan spontaani, iloinen ja onnellinen. Sokeana siis tuupin kaikin keinoin tunnetta pois minusta. Kun tie vapauteen onkin vain kokea se. 

Tämän oivaltaminen on ollut yksi suurimmista elämääni muuttaneista asioista. Ymmärrys siitä, että voin vain olla, aina, missä ja milloin vain. Missä tahansa tilanteessa. Millaisen tunteen kanssa hyvänsä.

Aina se ei onnistu. Edelleen olen sokeana harva se hetki omille negatiivisille tuntemuksilleni. Mutta niitä hetkiä, jolloin havahdun tämänaamuisen kokemuksen lailla, on aina vaan enemmän. Tässä sitä harjoitellaan. Jokainen päivä on henkinen harjoitus ja jokainen hetki on uusi mahdollisuus ottaa tilanne juuri sellaisena kuin se on. Se on todellinen tie vapauteen.

Rakkaudella,
Minna

PS. Sierra Nevadalla kapuaminen oli myös yksi henkinen harjoitus – nautinto, joka sattui jokaisella askeleella, mutta oli kaiken sen tuskan arvoista

Sinua saattaa kiinnostaa myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *