Tunteista puhuminen – miksi se on niin vaikeaa?

Osaisikohan joku vastata minulle otsikon kysymykseen? Koska itse en tätä oikein ymmärrä. ”Ne on niitä asioita, jotka pidetään itsellään” pohti mummo, kun aiheesta juttelimme hetki sitten vierekkäin maatessamme. Niinpä – mutta miksi niin monet ajattelevat näin? Itse puolestaan kuuluun nimenomaan siihen kategoriaan, joka aidosti kysyttäessä kertoo kyllä kaiken. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Tunteeni. Mutta monelle muulle aihe on todella haastava.

Uskon, että juuret tähän on suomalaistenkin karussa historiassa. On täytynyt jaksaa valittamatta. Suvussani olen kuullut myös lauseen ”kyllä se on mentävä, vaikka verenmaku suussa”. Vierasta on tuo ajatusmaailma meille ’nykynuorille’. Ruokaa saa kaupasta, koneet pesevät tiskit ja pyykit ja töidenkin laatu muuttuu koko ajan kevyemmäksi. Mutta eipä ole näin aina ollut. Juhlimme viikonloppuna papan 80-vuotissyntymäpäiviä ja monena iltana olen tällä viikolla kuunnellut muistoja nuoruudesta. Ei se elämä todellakaan ole helppoa ollut. Töihin on lähdetty jo teini-iässä vieraaseen kaupunkiin, ilman mahdollisuutta soittaa kotiin. Ja sota-ajat ovat jättäneet omat karut jälkensä sen ajan ihmisiin ja lapsiin.

Kuitenkin, menneet ovat menneitä ja meidän tulee keskittyä nykyhetkeen. Joten miksi niistä tunteista on niin vaikea puhua? Uskaltaisin väittää, että taustalla on ajatusta heikoksi leimautumisesta, jos puhuu ”pehmoisia” muiden kuullen. Mutta miksi se sitten olisi niin kamalaa? Mitä sinulle merkitsisi se, että joku ajattelisi sinun olevan ”heikko” tai tunteikas? Miten se muuttaisi sinua ihmisenä? Minusta vahvuutta on nimenomaan se, että uskaltaa näyttää muiden edessä itsensä täysin paljaana, juuri sellaisena kuin on. Kaikkien tunteidensa kanssa. Koska jos minä olen sinut sen asian kanssa, millainen minä olen, ei kukaan sitä voi muuttaa. Toisin sanottuna ”en välitä, mitä muut minusta ajattelevat”. Mutta silti se on niin vaikeaa. Heittää kaikki roolit romukoppaan ja olla ihan täysin vapaa itsensä. Ilman, että hiljaa mielessään tai tiedostamattaan pohtii, voinko näin sanoa, koska en tiedä, miten tuo toinen tähän reagoi.

Tunteiden patoaminen sisäänsä. Mitä se sitten aiheuttaa? Mitä väliä sillä on, onko täysin avoin vai ei? Minun todellisuudessa se tarkoittaa sitä, että patoaa sisäänsä asioita, eikä päästä niitä ulos. Ja mitä sitten tapahtuu? Jos vuosia ja vuosia patoaa asioita, tunteita ja ajatuksia sisäänsä, tulee ne jossain vaiheessa ulos tavalla tai toisella. Yksi alkaa ryyppäämään pahaan oloonsa, toinen käyttää huumeita ja kolmas on työnarkomaani. Joku taas ärhentelee kaikille, viides lyö puolisoaan ja kuudes sairastuu yhä uudelleen ja uudelleen syöpään. Ja kaikki siksi, ettei elä vapaata elämää juuri sellaisena kuin on. Ei päästä asioita ulos, vaan työntää ne yhä syvemmälle ja syvemmälle omaan itseensä. Tämä ei ole minkään virallisen tahon kanta, vaan minun totuuteni. Minulle tämä on totta ja todisteita tästä näen joka puolella ympärilläni.

Monet vaihtoehtohoitajat uskovat myös näin. Meidän kehoista pystyy lukemaan, millaisia ongelmia elämässämme on ollut. Mitä asioita olemme varastoineet itseemme, emmekä ole niitä päästäneet ulos.

Seuraavan kerran, kun tapaat ihmisen, joka valittaa kaikesta, on ärtynyt ja ei vahingossakaan puhu tunteistaan, katso myös hänen kehoaan. Eikö hän olekin todennäköisesti hieman kumarassa, joku paikka kipeänä ja kulje jollain tapaa jäykästi. Otsa kurtussa ja suupielet juonteineen alaspäin. Ja vastakohtana, kun seuraavan kerran tapaat ihmisen, joka hymyilee aurinkoisesti, kertoo kauniisti kukkivista kukista ja rakkaista lapsenlapsistaan, katso myös häntä. Eikö hän kuljekin ryhdikkäänä, rennosti ja ole terve. Hän ei keskity pikkuvaivoihinsa, vaan on tyytyväinen itseensä. Nuorekas ja hyväntahtoinen. Hän on kaikin puolin vapaa. Vapaa mieleltään ja vapaa keholtaan. Ei tällaista henkilöä vaivaa alkoholismi, väkivaltaisuus, uusiutuvat syövät tai aina kireät hartiat.

 

Mutta edelleen, miksi se tunteista puhuminen on niin vaikeaa? Olen sitä mieltä, että loppuun asti kun perimmäistä syytä kaivaa, on se yksinkertainen. Rakkauden puutteen pelko. Pelko siitä, että minä en ole rakastettu, minusta ei pidetä. Minä en ole muille riittävä, minä en kelpaa näin. Ainakin omassa elämässäni olen perannut aiheen niin syvälle, että tämä on minulle totta.

Pelko – tuo rakkauden vastakohta, kaiken pahan alku ja juuri. Minä uskon, että kaikki me ihmiset teemme tekoja pelosta käsin. Pelkäämme, ettei meitä rakasteta sellaisena kuin olemme ja se näyttäytyy meille itsellemme ja muille esimerkiksi ilkeänä käytöksenä. Jos oikein lähdet itseäsi tutkimaan, niitä tilanteita, joissa et toimi puhtaasta rakkaudesta, onko todellisena juurisyynä pelko? Minulla ainakin on, aina. Rakkauden puutteen pelko.

Se naapurin mummo, joka ärhentelee kaikille – häntä on ehkä nuoruudessaan satutettu pahasti. Hän on jäänyt vaille rakkautta ja sen takia satuttaa ensin muita, ennen kuin kukaan ehtii satuttaa häntä. On helpompi valita itse viha ja pelko kuin antautua elämän vietäväksi. Pelko tulla torjutuksi.

Alkoholisti, jonka tunnet – hän on ehkä salannut muilta jotain asiaa vuosikaudet itseensä ja juo hetken helpotuksen toiveessa omaan pahaan oloonsa. Ja asian, jota hän salaa, hän on salannut siksi, että kenties alitajuisesti pelkää, ettei häntä hyväksytä. Häntä ei enää rakasteta, jos muut saavat tietää.

Huumeidenkäyttäjä, jonka tiedät – hän on kenties rikkinäisestä perheestä, hänestä ei ole pidetty huolta, hänellä ei ole ollut lapsena ketään, kelle olisi kertonut tuntemuksiaan. Ja siksi hän ei niistä puhu edelleenkään, vaan käyttää huumeita pakokeinona todellisuutta. Hän pakenee hajalla olevaa elämäänsä ja itsetuntoaan. Häntä ei ole lapsena rakastettu ja rakkauden puutteessa, ilman aikuisen turvaa kasvanutta lasta on kohdannut aikuisuus, jossa hän ei osaa käsitellä nuoruuden traumoja ja pahan olon tuntemuksiaan.

Naapurin mies, joka lyö vaimoaan – hän on ehkä sielultaan niin rikki, että yrittää viimeiseen asti pitää vaimonsa kotona. Pelon, manipuloinnin ja väkivallan kautta hän yrittää pitää kiinni ainoasta rakkaasta, joka hänellä on. Koska hän pelkää, että hänet jätetään. Häntä ei rakasteta. Siispä hän kaikin keinoin yrittää pitää vaimonsa kahlittuna itseensä, jottei tämä uskaltaisi jättää häntä. Ja vain siksi, että hän pelkää, ettei ole rakastettu.

Ja jatkuvasti uusiutuvaa syöpää sairastava sukulaisesi – kenties häntä on nöyryytetty koko hänen elämänsä perheessään, ilman, että tiedät siitä mitään tai että se näkyy ulospäin. Kenties hän ei ole siitä koskaan uskaltanut kertoa kenellekään, vaan hän on nöyrtynyt rooliinsa hiljaa itsekseen. Suojellakseen nöyryyttäjäänsä, vanhempaansa, jottei totuus paljastuisi. Koska hänet on kasvatettu olemaan hiljaa. Hänellä ei ole arvoa, hän ei saa näyttää tunteitaan. Ja siksi hän sairastaa uusiutuvaa syöpää viisikymppisenä, koska salaa nöyryytyksensä itseensä, ei vapaudu taakasta, jota hän kantaa.

Nämä kaikki kohtalot ja tarinat ovat sellaisia asioita, että eihän niitä tiedä tai ole koskaan kuullut. Koska tunteista ei saa puhua ja ”sitä tikulla silmään, ketä vanhoja muistelee”. Mutta yhtä kaikki, nämä ihmiset ovat jääneet vaille rakkautta ja se näkyy heidän nykyisyydessään eri tavoin. Ja vaikka nämä henkilöt ja tarinat ovatkin keksittyjä, ne voisivat olla totta. Vaikka päällepäin näyttää, että ihminen toimii tietoisesti, toimii hän todennäköisesti pelosta käsin. Rakkauden puutteen pelosta. Pelosta ettei häntä rakasteta sellaisena kuin hän on. Koska jotain sellaista on tapahtunut, minkä seurauksena tällainen pelko on häneen syntynyt. Pelosta, joka meihin kaikkiin on syntynyt.

 

Onneksi aina on myös mutta.

Vaikka olisit elänyt rankan lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai koko elämän, voit aina käydä nämä asiat läpi. Vapauttaa tunteet ulos kehostasi. Menneitä ei tarvitse unohtaa, mutta ne voi hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Itsensä vapauttaminen menneiden taakoista tai nykyisestä onnettomasta olotilasta vapauttaa myös kehosi. Voit elää rajatonta elämää, olla juuri sellainen kuin olet ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena. Kun uskaltaa rakastaa, voi tulla myös rakastetuksi. Kun voittaa rakkauden puutteen pelon, on valmis ottamaan rakkautta vastaan vailla vaateita. On vapaa elämään täysin omana itsenä. On vapaa rajoitteista, joita itse tai muut sinulle ovat asettaneet. Joka hetki tämän valinnan voi tehdä. Ja joka hetki se täytyy tehdä uudestaan. Elääkkö rakkaudessa ja rakkaudesta vai rakkauden puutteen pelosta käsin. Kukaan muu ei tätä valintaa voi puolestasi tehdä. Ja kukaan ei tätä valinnanvapautta voi sinulta viedä.

 

Siispä, oletko sinä valmis ottamaan vastuun omasta elämästäsi, tunteistasi ja hyvinvoinnistasi ja elämään vapaata elämää? Päätätkö sinä elää – juuri nyt, tässä hetkessä – rakkaudesta vai pelosta käsin? Minä yritän joka hetki valita rakkauden, mutta helppoa se ei ole.

 

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

2 kommenttia

  1. Muuten teksti on täyttä kultaa, mutta tuon uusiutuvan syövän kanssa olen kyllä eri mieltä. Voi olla että jokunen tyyppi on sisältä niin henkisesti ”hajalla” että siksi sairastuu fyysisesti syöpään, mutta kyllä se nyt vaan on niin että syöpä se ei katso asennetta, ikää, henkistä fiilistä eikä välttämättä fyysistäkään olotilaa. Siinä puhutaan raskaasta sairaudesta mihin ei sairastuta negatiivisesta asenteesta johtuen ja mistä ei myöskään parannuta positiivisella asenteella tai vaihtamalla henkisiä lukkojaan avoimuuteen.

    1. Hei Aina ja kiitos rehellisestä kommentistasi! Yhdyn mielipiteeseesi siltä osin, että varmasti on paljon tapauksia, jossa fyysiselle sairaudelle ei voi mitään. Kuitenkin, halusin nostaa myös toisen vaihtoehdon esille ja väitän, että joissain tapauksissa jatkuva negatiivisuus saattaa olla osasyynä fyysiseen tautiin sairastumiselle. Syöpä oli tässä kirjoituksessa esimerkkinä. Tämä on minun totuuteni ja kunnioitan muiden mielipiteitä heidän totuuksinaan. Ihanaa kesän jatkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *