Valoa kohti – pimeyksien tuolla puolen

Joogaopettajani sanoi viimeisen joogatunnin alussa kuluneesta kaudesta keskustellessamme, että ihminen ei voi valaistua tankkaamalla valoa, vaan katsomalla omiin pimeisiin kohtiin ja tuomalla ne valoon. Tämä lause jäi kumisemaan mieleeni, koska se resonoi niin vahvasti. Samaistun tähän ajatukseen täysin. Mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, että tuo valoon pimeät kohtansa? Olin tänään Jenniemilian valmennuksen viimeisessä livepäivässä ja päivän haasteeksi nousi minun kohdallani huomattavasti elämääni vuosia rajoittanut ”jäätyminen” – pidättyväisyys, jäykkyys ja spontaanittomuus, jota koen eri asteisesti oikeastaan kaikkien muiden kuin lähiperheenjäsenieni kanssa. Olen tämän puolen vuoden aikana käsitellyt omia pelkojani, rajoitteitani ja valheellisia uskomuksiani, jotka ovat pääosin koskeneet oman itseni kanssa elämistä – omaa suhtautumistani itseen ja elämään. Tämän suhteen koenkin muuttuneeni ajatusmaailmaltani täysin, mutta seuraavana haasteena vastaan tuli tämä ulkoinen habitukseni, arkuuteni ja jäykkyyteni sosiaalisissa tilanteissa, eli miten pystyn tuon helpottuneisuuden, rajattomuuden ja spontaaniuden tuomaan näkyväksi kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin, kaikkien ihmisten kohtaamisiin ja joka päiväiseen elämääni?

Sokea piste

Tämä asia on ollut minulle sokea piste. Tämä on ollut asia, jota en ole nähnyt ja jonka olen halunnut työntää piiloon. Olen huomaamattani kieltänyt itseltäni sen olemassa olon, tuskastellut sen kanssa voimattomana ja halunnut työntää sen pois. Olen sanonut tälle osaa itsessäni ”ei, en halua tätä”. Samalla olen huomaamattani ollut äärettömän vaativa itseäni kohtaan, piiskannut itseäni MIELESTÄNI epäonnistuneiden sosiaalisten tilanteiden jälkeen, jotka olisin toivonut menevän toisin. Olen halunnut olla joku muu kuin sillä hetkellä olen ollut. Ja tätä asiaa en ole osannut kohdata. Tämän asian kanssa olen hakannut päätäni seinään vuosia ja toivon, että nyt vihdoin on se aika, jolloin havahdun todella siihen, että nyt riittää.

Tänään siis elämä heitti eteeni haasteen, toi jälleen näkyville tämän sokean pisteeni, jota olen itse itseltäni piilotellut pitkään. Nyt kun olen ns. sujut itseni kanssa, on aika astua nextille levelille ja käsitellä seuraavaa haastetta.

Mutta, olen siis vuosia jo tiedostanut, että tämä on ongelmani ja yrittänyt parhaani päästä siitä eroon. Olen huomannut jäätymiseni, huomannut hiljaisuuteni, huomannut jäykkyyteni, jonka siis huomaavat monet muutkin. Olen lukemattomia kertoja kuunnellut toisten kommentteja siitä, miksen puhu mitään, miksen heittäydy ja saanut kuulla olevani ”se aina yksin oleva tyyppi”. Tai sitten ihmiset jättävät minut huomiotta, koska olen ajautunut seinäruusun asemaan sillä, että olen totaalisen kipsissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa on läsnä useampi henkilö. Olen noissa tilanteissa istunut täydellisessä kipsissä, pää tyhjyyttä kumisten. Olen yrittänyt keksiä pääni puhki edes jotain sanottavaa, jotain kysyttävää, jotain keinoa osallistua keskusteluun ja TULLA NÄKYVÄKSI. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Joten missä vika? Selvästi taktiikkani ei ole toiminut ja nyt tiedän miksi.

Kaikilla näillä reagointimalleillani olen tiedostamattani kieltänyt reaktioni. Olen yrittänyt muuttaa itseäni. En ole ollut armollinen itselleni. En ole ollut tietoinen. Olen kiertänyt tätä sokeaa pistettäni, etsinyt sitä silmät kiinni mielen tasolta käsin enkä tietoisesti ja sallivasti. Sen sijaan, nyt seuraava haasteeni on alkaa olla näissä tilanteissa entistä tietoisempi. Kääntää valo sitä sokeaa pistettä kohti. NÄHDÄ tämä kokemukseni kaikkinensa. Istua illanvietoissa kääntäen katseeni itseeni nähden kaikki ne epämukavat reaktiot, toiveet, halut ja pelot, joita minussa siinä hetkessä nousee. Tulla näkyväksi itselleni. Katsoa sinne sokeaan pisteeseen, koska kun sinne katsoo, se ei enää ole sokea piste. Pimeyteen on viety valoa ja näin ollen pimeys poistuu. Ja se on ainoa tie tästä vapautumiseen. Tuoda ongelmani valoon. Näkyväksi – itselleni.

Näkeminen – varsinkin itsensä, on älyttömän rankkaa, mutta myös vapauttavaa. Useat kerrat olen todistanut vierestä, kun joku ihminen kertoo kipeimmät tuskansa ja yhtä monta kertaa olen nähnyt, kuinka siinä hetkessä tuo ihminen vapautuu kahleistaan, tuskastaan. Kukaan meistä ei haluaisi nähdä omia kipuja, omia haavoja, mutta voin taata sen, että kun niin tekee, lopputulos on kaikkea muuta kuin kivulias – parhaimmillaan muutat tällä näkemisellä koko elämäsi

 

Selviytymiskeino

Olen ollut aika pitkälti koko peruskouluajan koulukiusattu – ulkopuolelle jätetty ja henkisesti loukattu. Koko nuoruuteni minut on hylätty uskomattoman monet kerrat, jätetty leikkien ja syntymäpäivien ulkopuolelle, minulle on tehty selväksi, etten kuulu joukkoon. Ja koko nuoruuteni olen toistellut mielessäni lausetta ”Mikä minussa on vikana?”. Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa. Mikä minussa on vikana, kun minusta ei pidetä. Mikä minussa on vikana, kun kanssani ei haluta olla. Mikä minussa on vikana, kun minut kerta toisensa jälkeen hylätään ilman mitään perusteluja. Nyt aikuisena pystyn käsittelemään tätä asiaa ja olen ymmärtänyt, ettei ole mikään ihme, että olen kehittänyt tällaisen suojamekanismin itselleni. Se, että menen kuoreeni sosiaalisissa tilanteissa, on ollut KEINONI SELVITÄ. Keino pysyä hengissä. Keino kontrolloida, jottei minuun enää sattuisi. Jottei kukaan voisi satuttaa minua. Jottei kukaan enää pääsisi sanomaan, että ”ei mikään ihme, ettei sinulla ole yhtään kavereita, kun sä olet tollanen. En siis enää yhtään ihmettele, miksi minulle on kehittynyt tällainen reagointimalli, jos olen joutunut melkein 10 vuotta taistelemaan päivittäin sen kanssa, hyväksytäänkö minut vai ei. Joten totta hemmetissä se vaikuttaa. Minulla on haava, jota en ole halunnut nähdä. Minulla on ollut monta kymmentä haavaa, jota olen tiedostamattani yrittänyt peitellä itseltäni ja muilta kiiltokuvan ja täydellisyyden tavoittelun alle. Jotta kukaan ei näkisi oikeaa minääni eikä pääsisi arvostelemaan sitä. Joten on parempi ollut olla neutraali, mitäänsanomaton ja pysyä poissa näkyviltä.

Mutta nyt näen tämän haavan. Nyt aion repiä sen auki, päästää kaikki mädät moskat ulos ja parsia sen sitten kasaan. Aika hoitaa sen jälkeen loput. Ja jonain päivänä minulla on enää pelkkä arpi muistuttamassa menneestä, mutta joka ei ole enää arka paikka. Se arpi on näkyvillä ja se on minun lahjani. Ja tätä lahjaa voin jakaa maailmalle – kertoa omista haavoistani ja auttaa muita selviämään samanlaisista haasteista, kuin joista olen itse selvinnyt. Voin auttaa muita näkemään omat sokeat pisteensä. Voin auttaa vapautumaan menneisyydessä luoduista reagointimalleista ja elämään tietoista elämää valossa.

Mutta valossa ei voi elää ennen kuin on tuonut valon pimeyteen. Kipeät asiat sattuu, mutta vain antamalla kivun tulla, pääsee se vihdoin ulos. Jääkuningattaren aika on ohi, on aika tuoda valo valtakuntaani ja antaa sen sulattaa jää. On aika nähdä tämä menneisyydessä luotu selviytymismalli, joka ei enää palvele minua.

Olen siitä kuitenkin myös äärettömän kiitollinen – se on auttanut minut selviämään vaikeimmista ajoistani. Mutta nyt on aika kiittää tätä osaa minussa ja vihdoin ystävystyä sen kanssa. Puhua hänestä, tehdä hänet näkyväksi ja sitä kautta nähdä pelon poistuvan ja jään sulavan.

Joten elämä – nyt olen valmis tähän, bring it on ja valoa kohti!

 

Rakkaudella,
Minna

Sinua saattaa kiinnostaa myös

2 kommenttia

  1. Mahtavaa <3 Monia samantyyppisiä pohdintoja ja oivalluksia mullakin meneillään 😀 Välillä kipeää, mutta todellakin sen arvoista lopulta <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *